Dark Buddha Rising on soutanut Tuonen mustia virtoja jo kymmenen vuoden paremmalla puolella, ja haaviin on noussut seitsemän albumillista mieltä laajentavaa ja sielua pelottelevaa pörinää ja liejua. Värähtelyarkkitehtuurin seitsemäs rakennelma on 43 minuutin kestoinen ”Mathreyata”-järkäle, joka julkaistiin marraskuun alussa.

Maailmallakin ylistystä kerännyt yhtye on uudella albumillaan yhtä terävässä kunnossa kuin aikaisemminkin – ellei jopa kovemmassa. Levyä kuunnellessa tuntuu siltä, että pimeyden suojissa liha ei vanhene tai mieli tylsy; ellei jonkinlaista esoteerista valaistumista ja mielen laajenemista sitten lasketa.

Kokemus käynnistyy ”Sunyaga”-kappaleesta, joka alkuräjähdyksensä jälkeen siirtyy hidastempoisten iskujen suohon. Pitkien ja painavien iskujen väleissä on aistittavissa vahvaa sähköisyyttä, jota rumpali myötäilee silloin tällöin muutamalla haamuiskulla ja yhtäkkisellä bassorummun iskulla. Vokaalit vaihtelevat jostain tähtienvälisestä ylistysrituaalista aina epätoivoisiin parahduksiin, jotka kaikuvat ihmisen itsensä syvistä onkaloista. Iskujen noudattama sävel muuttuu kappaleen edetessä aina vain synkemmäksi, kunnes on siirrytty kokonaan kromatiikan tehokeinoihin ja matalaan pohjasäveleen. Vajoaminen kohti syvyyksiä alkaa vasta tästä.

”Nagathmassa” on selässään tunnettavissa vielä hentoja ja kuolevia valopilareita, joilla taakse jo jäänyt ulkomaailma pitelee kuulijasta kiinni kuin varoittaakseen. Pimeys kuitenkin kiertyy ympärille tasaisesti, ja Dark Buddha Rising kutoo saturoitunutta ja pahan tripin kuuloista ääniverkkoaan ilmaan. Valittavat vokalisoinnit tuovat kokonaisuuteen hieman goottirock-henkistä kylmyyttä – mutta ei sellaisen muodikkaan teinigootteilun tuoksuista, vaan kylmän darkwaven tai häiriintyneen post-punkin tunkkaista kalmoa. Kappaleen outrossa faderit pusketaan katarttisesti tappiin, ja kuulijan keho astraaliversioineen värisee äänimassan tahdissa.

Kolmas kappale ”Uni” on vähemmän synkkää doomia ja egon hautajaisia, vaan enemmänkin kevyen fantastista krautrockin, psykedelian ja jopa freejazzin yhteisleikkiä jossain REM-unen korkeamman asteen tasolla. Tästä villistä ja sopivalla tavalla ilmavammasta osiosta on hyvä jatkaa massiiviseen päätöskappaleeseen ”Mahathgata III”. Jännittynyt alku kasvaa kohti primitiivisten vokaalien ja rumpujen hurmosta, joka kulminoituu jälleen massiiviseen doom metaliin. Eläimellisyyden ja jonkin toismaailmallisen raja on häilyvä ja hauras; doom metal väistyy yhtäkkiä tieltä, ja alkaa matka kohti uudenlaista tasoa, jota ei levyllä vielä olla esitelty. Ainut tienviitta on luurankomainen ja askeettinen rytmisektio, joka toimii ratakiskoina läpi karmivien äänien, jotka voisivat olla ihmisestä tai eläimestä – tai jostain sellaisesta, jota ihminen ei pysty käsittämään. Kappaleen loppuhuipennuksessa tuntuu oikeasti siltä, kuin oma mieli, ruumis ja sielu sulaisivat ja muovautuisivat sitten osaksi jotain toista.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”Mathreyata” on aidosti tajunnanräjäyttävä albumi – jo ilman mitään substanssejakin. Lovecraftiaaninen matka on futuristinen ja salatieteiden katkuinen fuusio eläimellistä ja primitiivistä doom metalia sekä mahtipontista äänitaidetta, jollaista vain Dark Buddha Rising osaa tehdä. Albumi on yksi iso matka, joka on rakenteeltaan looginen ja lataukseltaan voimakas. Kuuntelukokemus on vahva ja miellyttävä, ja albumilla on potentiaalia vavahduttaa ennalta varautumatonta syvästi – ja varmasti myös monta sellaista, joka tietää etukäteen, mitä odottaa.

9/10

Kappalelista:

1. Sunyaga
2. Nagathma
3. Uni
4. Mahathgata III

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy