Eläväistä suoraviivaista rock-musiikkia – arviossa Moon Shot -yhtyeen ”Confession”
Vuonna 2020 alkunsa saanut ja eräänlaiseksi superyhtyeeksikin tituleerattava Moon Shot on debyyttialbuminsa äärellä raikas tuulahdus suomalaiseen rock-skeneen. Muun muassa LAPKOn, Disco Ensemblen ja Children Of Bodomin soittajista muodostettu kokoonpano ei menneisyyttään häpeile, ja yhtyeen yleissoundi jatkaakin pitkälti niistä svääreistä, joista vaikkapa solisti Ville Maljan LAPKO on aikanaan tehnyt itseään tiettäväksi.
Yhtye kiteyttää itsensä verkkosivuillaan pitkällä korulauseella: ”True 21st Century Rock that shoots beyond earthly pleasures with a cocktail of vision affirming experience, mindbuzzing melodies and lyrics that hurt in the right place.” Mahtipontisuus on Moon Shotin musiikissa läsnä, kuten lauseesta voi aistia. Lyriikoissakin on melankolissävytteistä romatisointia, mutta se musiikki, joka albumilta on kuultavissa, voidaan pitkälti kiteyttää emo-rockin ja jonkinlaisen indie-rockin poljennon suuntaan, ollen silti suoraviivaista kuin AC/DC suoraviivaisimmillaan oman musiikkinsa äärellä.
Kolmetoista kappaletta sisältävän albumin avaa nimikappale ”Confession”, jossa yhtyeen ammattitaito ja lahjakkuus tulee esiin oikeastaan ensimmäisestä minuutista alkaen. Ville Maljan rauhoittava laulutyyli introsta säkeistön kautta aina kertosäkeistöön ja kappaleen loppuun toistuvan loopilla soivan riffin päällä on hallittua ja tyylikästä. Kappale räjähtää tietyllä tavalla kliseisesti kertosäkeistöön tultaessa, mutta selvää on, että tämä saattaisi hyvinkin toimia isojen festivaalien päälavoilla asti. Ainoa sekä häiritsevä että tietyllä tavalla ymmärrettävä tekijä kappaleessa on alusta loppuun sekä taustalla että etualalla soiva yksi ja sama riffi, johon olisi ensimmäisen kertosäkeistön jälkeen toivonut jonkin pienen hetkellisen muutoksen. Riffinsä vuoksi kappale olisi saattanut toimia myös albumin keskivaiheilla kaavaa rikkomassa.
Kaavamaisuuttakaan ei levyltä puutu. Paljon ennen albumin julkaisua singlenä julkaistu ”Agony Walk” on siitä onnistunut popahtava rock-kappale, että sillä on taipumusta parantua hieman joka kuuntelulla. Ensikuulemalla ei-niin-hyvällä kappaleella on yllättävää potentiaalia pitkäaikaiseksi hitiksi. Ja kun puhutaan pitkäaikaisuudesta, tarkoitetaan sillä sitä, että sen tunnistaa vielä vuosienkin päästä. Radiosoitolla sekin olisi mahdollista mutta haastavaa alati vaihtuvien soittolistojen ja 80-luvun poppia ja rockia suosivien radiokanavien virrassa.
Pelkästään kaavamaisuuteen ei albumi nojaa, mutta varsinkin ensikuunteluiden lomassa tältäkään ajatukselta ei voi välttyä. Tämä siitä syystä, että esimerkiksi Ville Maljan sävellystyyli kuuluu kappaleesta toiseen varsin varman päälle vietynä sointina ja sovitusratkaisuna. Ikään kuin LAPKOn aikojen kappaleiden pienikin kiemuraisuus olisi nyt suoristettu ja pelkistetty suoraksi raiteeksi, jota pitkin juna on laitettu kulkemaan. Tämä ilmenee ”Agony Walk” -kappaleen tapaan myös seuraavassa single-kappaleessa “Big Bang”, joka myöskin pranee hieman joka kuuntelulla. Myös hienolla kertosäkeistön melodialla varustettu ”Marlboro Man” on pääosin varsin suoraviivainen. Rinnastusta edelliseen yhtyeeseen ei pidä ymmärtää silti väärin, sillä periaatteessa kaikesta kuulee, että kappaleet ovat todellakin Moon Shot -nimisen yhtyeen käsialaa. Vanha totuus tiikeristä ja sen raidoista, jotka eivät lähde minnekään, kuuluu silti varsin kirkkaasti.
Albumin parhaita kappaleita on – voisiko sanoa ylivoimaisen helposti – ”Caterpillar”, joka rokkaa todellisella asenteella ja ”botnella”, aivan yhtä suoraviivaisesti kuin edellisetkin, mutta jotain siinä tuntuu olevan enemmän ja syvemmin. Jokainen kappale albumilla on tähän mennessä nojannut kertosäkeistössä jonkinlaiseen hokemaan, jossa mainitaan kappaleen nimi, ikään kuin sellainen ratkaisu ei olisi koskaan kliseeksi muodostunutkaan. Hokema ”caterpillar comes” luo silti erilaisia mystisempiäkin mielikuvia kuulijalle ja laittaa mielikuvituksen liikkeelle, mitä ikinä sillä, että ”puskutraktori tulee” tai ”perhosentoukka tulee”, oikeasti sanoituksessa tarkoitetaankaan.
Ilmeisesti Ghost-yhtyeelle (vrt. ”Kiss The Go-Goat” -kappale vuodelta 2019) nimellään naljaileva ”Kiss The Ghost” sisältää jälleen yhden kertosäkeistön, jossa yhden lauseen hokema on todettu riittäväksi. Vaikka kappale sisältääkin Jussi Ylikosken maagisen hienon kitarasoolon, on se valitettavasti vasta ensimmäinen kunnollinen sellainen albumin ensimmäisten seitsemän kappaleen aikana. Valitettavaa on myös sanoa, että vaikka kappaleessa on potentiaalia ja kerroksia, albumin kertosäkeistöjen kaavamaisuus ja helpot sanoitusratkasiut alkavat tässä vaiheessa tavallaan hieman kyllästyttää. Kunnes tapahtuu jotain…
Mainos päättyy
”Second Chance” on jännä kappale siksi, että sillä on mittaa vain kaksi ja puoli minuuttia ja se tuntuu jäävän kesken, mutta samalla se tarjoilee ehkä albumin parhaan ja kasvavan riffin säestettynä tyylikkäällä rumpaloinnilla, joka vie kokonaisuuden junnaavasti hypnoottisempaan poljentoon. Sävelet tuovat kierolla tavalla mieleen CMX:n, vaikka kappale on kokonaisuudessaan silti jotain aivan muuta. Ja mikä parasta, sen niin sanottu kertosäkeistö, jossa jälleen on hokema, tulee vain kerran kappaleen lopussa, ja näin ollen sen kappaleen nimeä toistava hokema ei ehdi kulua kappaleen edetessä. ”Second Chance” on kaiketi ajateltu ikään kuin uudeksi introksi albumille, ja sen aikana albumi totisesti tuntuu alkavan kuin uudestaan. Nimensä mukaisesti: toinen mahdollisuus.
”Blood Looks Cool” on alkuvuodesta 2021 julkaistuja albumin ennakkomaistiaisia, eikä se sorru samanlaisiin kliseisiin ratkaisuihin edes kertosäkeistön osalta kuin monet albumin alkupään kappaleista. Myös yhtyeen yhteissoiton jämäkkyys tuntuu saavan ”Blood Looks Cool” -kappaleen kohdalla ja hetkeksi siitä eteenpäin uutta pontta alleen, sillä se ja seuraava ”Cut The Corners” todistavat Moon Shotin olevan ennen kaikkea rock-yhtye ja vasta sen jälkeen potentiaaliltaan pop-musiikkia soittava kokoonpano – todellisuudessa kuitenkin molempia yhtä aikaa.
”Blood Looks Coolissa” on hieno ja virtuoosimaisen kuuloinen syntetisoitu riffi, joka vie hommaa eteenpäin, kun taas ”Cut The Cornersissa” on oivaltava mutta yksinkertaisen ja mieleenpainuva kertosäkeistö. Myös se on merkille pantavaa, että ”Blood Looks Cool” on ehkäpä lähimpänä LAPKOn tunnelmallista herkkyyttä kaikista albumin kappaleista, ja ”Cut The Cornersilla” on kaikessa rokkaavuudessaan eniten selvää potentiaalia kuulostaa kitaristi Ylikosken entiseltä yhtyeeltä Disco Ensembleltä. Ehkäpä juuri näistä syistä kappaleet kuuluvat albumin parhaimmistoon, yhdessä ”Caterpillarin” kanssa.
Mainos päättyy
Merkille pantavaa Moon Shotin ”Confession”-albumia kuunneltaessa on se, että periaatteessa albumilla ei täysin sellaista kappaletta ole, jolla ei olisi radiosoittoon vaadittavaa potentiaalia. Yksi sellainen on jälleen ”ihan kiva” ”Big Feelings” isolla kertosäkeistöllä, joka vie kuulijaa jälleen ”emotionaalisen rockin” pauloihin. Lisäksi kappaleessa on selkeä ja kiireettömästi rakennettu rakenne, jota on aivan miellyttävää kuunnella. Niin kutsuttua ”ihan kivaa” musiikkia jatkaa ”Into The Touble”, jonka loppupuolella on jotain studioteknistä äänikokeilua pysäytyksineen mutta joka jättää lopulta täytekappaleen vaikutelman. ”Street Guy” on toiseksi viimeisenä hieman menevämpi kappale, ja sen sanoitukset uhkuvat valjusti asennetta. Lisäksi se väläyttelee jälleen mainitsemisen arvoista kitarasooloa ja jopa pintaan miksattua Henkka Seppälän bassokuviota.
Totuus on silti se, että kahdennentoista kappaleen kohdalla albumin kuuntelu alkaa hieman puuduttaa pituudeltaan, olivat sen loput kappaleet miten hyviä tahansa. Kokonaisuudessa osa kappaleista jää väkisinkin parempansa varjoon. Olisikin ollut varsin sopivaa tiputtaa ainakin pari kappaletta pois kokonaisuudesta ja julkaista ne vaikkapa singlejen B-puolina. Albumi päättyy kuitenkin onnistuneesti slovariin ”Uno, Dos”, jossa on mahtiballadin aineksia. Kappale on kuitenkin tavallinen siinä mielessä, että se ei aikaile A- ja B-osan vaihdoksen välillä. Kitarasoundi on liidissä ja soolossa hieman samaa maata Guns N’ Rosesin ”Since I Don’t Have You” -cover-kappaleen vastaavan kanssa, mikä on aina hienoa.
Moon Shot viihdyttää ja onnistuu siinä, minkä he osaavat, eli musiikin luomisessa. ”Confession”-albumi on samaan aikaan sekä idearikas että tietyllä tavalla ideaköyhä, sillä jotkin pienet ratkaisut albumilla vaikuttavat mietitymmiltä kuin toiset. Joissain kohdissa albumia huomaa toivovansa, että kappale ei sisältäisi kertosäkeistöä ollenkaan, ja toisaalta saman kappaleen rakenteellisuus on mitä kuunneltavinta rock-musiikkia. Ehkä tarkoitus onkin ollut toisaalta hieman ärsyttää, mikä aina vähintään puhuttelee kuulijaa. Ja toisaalta on selvää, että Moon Shot ja sen debyytti ”Confession” on suunnattu erityisesti tietynlaisen ja simppelimmän mukana bailattavan rock-musiikin ystäville. Hankala arvioitava albumi on siinä mielessä, että se sisältää silti musiikillisina kerroksina myös paljon enemmän esimerkiksi taiteellisia ratkaisuja kuin pelkkä ”suoraviivainen rock-musiikki” yleensä – modernia emotionaalisuutta unohtamatta.
Mainos päättyy
8-/10
Kappalelista:
1. Confession
2. Agony Walk
3. Big Bang
4. Marlboro Man
5. Caterpillar
6. Kiss The Ghost
7. Second Chance
8. Blood Looks Cool
9. Cut The Corners
10. Big Feelings
11. Into The Trouble
12. Street Guy
13. Uno, Dos
Moon Shotin kotisivu
