Elephant Bellin ”Gates Of Dawn” ei yllätä kuuntelijaa

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 12.12.2017

Vuodesta 2000 saakka toiminut Elephant Bell on julkaissut ahkerasti demoja ja EP:tä vuosien 2000-2008 välillä. Tämän jälkeen julkaisujen suhteen oli ollut hiljaisempaa, mutta tänä vuonna yhtye sai debyyttialbuminsa ulos. Suomalaisyhtye yhdistelee rock-soundiinsa niin stoner rockin kuin psykedeelisen rockin elementtejä. Levy ei ole luonteeltaan nopeaa, teknistä kikkailua vaan enemmän vankalla otteella toteutettua, huumaavaa rokkailua.

Lappeenrantalaisyhtyeen esikoisalbumi sisältää yksitoista, muhkeasti pörisevää rock-kappaletta. ”Gates Of Dawnin” alkupuolelle on sijoitettu kuuntelijaystävällisempiä kappaleita, kuten ehta korvamato ”So Pure”, muhkeasti groovaavat ”Demon Seducer” ja ”The Sun Is Going Down”, joista jälkimmäisessä kuullaan myös vierailevaa solistia Laura Takalaa. Levyn loppupuolta kohden livutaan kohti synkempiä, mutta samalla myös mielenkiintoisempaa antia. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii laiskasti etenevä ”Dreamwheel”, josta tulee mieleen Alice In Chainsin kaltainen häröily. Myös ”The Sweet Babylon” ansaitsee maininnan, kun kappaletta on kuorrutettu kirkuvilla riffeillä ja matalalla örinälläkin. Matalasta lauluäänistä – tarkemmin ilmaistuna kaaottisesta huudosta – päästään nauttimaan myös ”Straight To Hell” ja ”The Last Scene” -kappaleilla.

Elephant Bellin esikoisjulkaisu on aito, tunkkainen ja kaunistelematon rock-albumi. Vuoren korkuiset, jykevät riffit hellivät kuulijaa ja vokalisti-kitaristi-kosketinsoittaja Tommi Vaittisen vaikeroiva ääni, on mitä omiaan yhtyeen soundiin. Huolimatta ”Dreamwheelin” ja ”The Sweet Babylonin” kaltaisista, poikkeavimmista kappaleista, levy kuulostaa kuitenkin paikoitellen tylsälle. Etenkin levyn alkupuoli tuntuu tahmealle, eikä loppupuoli pysty pelastamaan kokonaisuutta. Se on harmi, sillä Elephant Bellissä on potentiaalia. ”Gates Of Dawn” on kelvollinen ensijulkaisu, mutta itse jäin kaipaamaan räväkämpää kokonaisuutta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen