Emmurea on helppo vihata. Bändi – etenkin keulahahmo Frankie Palmeri – on saanut uransa aikana sen verran lokaa niskaan, että bändin maine ”sinä bändinä” kulkee vahvasti itse bändin musiikin edellä. Etenkin viimeisen muutaman vuoden aikana on sattunut ja tapahtunut: edellisen ”Eternal Enemies”-levyn ”Bring A Gun To School”-avauskappaleen ympärillä pyöri omat myrskynsä, mutta kaiken huippu tapahtui hieman yli vuosi sitten, kun kaikki paitsi Palmeri itse poistui bändistä. Palmerin suuntaan huudellaan siis jatkosyötöllä vaikka mitä mukavuuksia, mutta mitä mieltä mies on itse asiasta?

Yksi suurimmista tämän uuden levyn ympärillä pyörineistä arvoituksista on ollut bändin uuden jäsenistön vaikutus bändin soundiin. Tony Danza Tapdance Extravaganza– ja Glass Cloud-jäsenistöstä koostuva lineup kuulostaa jo ajatustasolla mielenkiintoiselta, sillä kyseiset bändit edustavat astetta matemaattisempaa ja ensimmäisenä mainitun kohdilla huomattavasti kaoottisempaa musiikkia kuin Emmure on menneisyydessä. Toki aiemmin on ollut mukana synkopoitua kitarointia, väleihin heiteltyä korkeaa riitasointuilua, mutta odotuksena tuntuu olevan harppaus täysin uudelle tasolle. Onko homma näin? Kyllä ja ei. Mukana on ehdottomasti huomattavia vaikutteita jäsenistön muilta bändeiltä (mistä taas lisää hetken kuluttua), mutta meno on edelleen tunnistettavan Emmurea.

Levyn aloittava ”You Asked For It”-introkipale näyttää menon suunnan. Yksinkertainen kappale sisältää toki vain yhden riffin, mutta antaa hyvän alkusysäyksen menolle. Tässä vaiheessa on jo huomattavissa kevyesti raskaampi ja synkempikin äänimaailma. Tuotantoon kiinnitän harvemmin sen kummemmin huomiota, mutta ”get the fuck up”-huudon jälkeen kunnolla käyntiin lähtevä kappale on kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvä alkuräjähdys loppulevylle. ”Shinjuku Masterlord”-kappale on taas Emmurea tutuimmillaan: groovaavaa menoa, uhoilevaa lyriikkaa ja vahvoja nu metal-viboja. Etenkin kappaleen lopettava breakdown on juuri sitä ”veret kiehumaan ja paikat paskaks”-materiaalia, jota tältä bändiltä toivoisi. Seuraava kappale ”Smokey” on ensimmäinen levyn muutamastakin lyhyestä kappaleesta, ja onkin kestoltaan lähes tasan kahden minuutin pituinen. Kappaleen alku tuo mieleen edellislevyn ”N.I.A. (News in Arizona)”-kappaleen rumpuintroineen ja menon lähtiessä kunnolla käyntiin levyn iskevä tuotanto vakuuttaa jälleen. Josh Travisin kitarointi hakkaa läpi, maahan ja kumoon, ollen Palmerin lisäksi ikään kuin toinen uhoileva yksilö bändissä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”Natural Born Killer” ja ennakkoon julkaistu ”Flag of the Beast” noudattavat lähinnä samaa linjaa: samaa tuttua ja iskevää menoa. ”Flag of the Beast” on myös varsin selvä kantaanotto Palmerin saamaan vihaan, johon Palmeri tokaisee uhoilevasti ja itseinhoisesti ”hate me if it makes you feel better”. Kyseisen kappaleen kertosäettä ennakoiva prechorus on myös elävä todiste siitä, että Emmure on bändi, joka osaa iskeä ulos iskevää ja dynaamista menoa: ensin riitasointuilujuhlaa, sitten Palmerin räppäilyvaikutteisen huutelun kanssa yhteistyössä synkopoitua riffittelyä. Toki on ymmärrettävää, että bändin vahvat nu metal-vaikutteet eivät kaikkien makuun ole, mutta allekirjoittaneelle kyseinen meno iskee helvetin kovaa.

”Ice Man Confessions” ja sitä seuraava muutama kappale vie levyn taas astetta synkemmille vesille. Etenkin bändin muuttuneesta soundista ja tyylistä kertova ”Major Key Alert”, bändin muuhun tuotantoon verrattuna yllättävänkin tunnelmallinen ”Torch” ja levyn toiseksi viimeinen kappale ”Derelict” ovat huomattavan vakavahenkisiä kappaleita bändiltä, jonka tuotanto on täynnä vaikka mitä (toivottavasti) kieli poskessa tehtyjä rykäisyjä – tässä on bändi, jonka katalogista löytyy muun muassa ”R2deepthroat”-niminen helmi. Yleinen kypsempi olemus onkin levyllä vahvasti läsnä, sekä musiikissa että Palmerin lyriikoissakin. Toki hän ei mitään järin häkellyttävää muutosta varsinaiseen ulosantiinsa ole tehnyt ja hänen sanoitustensa uhoileva olemus on edelleen vahvasti läsnä, mutta mukana tuntuu tällä kertaa olevan jotain erilaista – kenties jopa hiven katumusta? Tästä tuntuu kielivän myös levyn nimi, joka tuntuu kohdistuvan bändin täysin lytänneiden lisäksi itse Palmeriin.

Kokonaisuutena levy toimii hyvin. Kappaleet ovat sen verran lyhyitä ja koukkupohjaisia, ettei kovinkaan moni kovin heikoksi jää: vain ”Call Me Ninib” ja ”Turtle In A Hare” ovat jääneet jokseenkin turhiksi osiksi kuunteluitani. Palmerin lyriikat eivät myös ehdottomasti vieläkään maailman kekseliäintä antia aina ole ja artistin uhoileva olemus menee välillä astetta teennäisemmän kovistelun puolelle. Kokonaiskestoa levyltä löytyy juuri yli puolisen tuntia, joka kuluu varsin nopeasti. Kappaleet ovat suurimmilta osin lyhyitä, levyn sulkevaa ”Gucci Prison”-kappaletta ja kahta muuta lukuunottamatta alle kolmen minuutin vetäisyjä, joten levy ei missään vaiheessa jää liikaa jumittamaan yhteen hommaan vaan siirtyy siitä nopeasti toiseen. Toki kyseessä ei välttämättä mitään ajatusta vaativinta musiikkia ole, mutta tarvitseeko sen aina niin aivonystyröitä hivelevää olla?

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Summa summarum, miehistönvaihto ei välttämättä häkellyttävän suurta eroa ole tehnyt, mutta on kuitenkin tuonut bändille selvästi lisäpuhtia. Mikäli herkenet hetkeksi aivosi narikkaan heittämään, uskoisin levyn voivan tuottaa yhtä yllättävän mieluisan kuuntelukokemuksen kuin allekirjoittaneelle. Mikäli olet niitä, joka tämän tekstin lukee läpi naureskellen ja todeten ”hah, Emmure, kuuntelematta paskaa”, suosittelen antamaan bändille viimeistään tässä vaiheessa mahdollisuuden. Itsekin annoin enkä kadu.

9/10

Kappalelista:

1. You Asked For It
2. Shinjuku Masterlord
3. Smokey
4. Natural Born Killer
5. Flag Of The Beast
6. Ice Man Confessions
7. Russian Hotel Aftermath
8. Call Me Ninib
9. Major Key Alert
10. Turtle In A Hare
11. Torch
12. Derelict
13. Gucci Prison

Emmure Facebookissa

Kirjoittanut: Thomas Frankton