Emo-metallin klassikko – Juhla-arviossa Evanescencen 20-vuotias ”Fallen”

Kirjoittanut Lauri Nieminen - 7.3.2023

Olin kuusi-vuotias, kun silloin kauan odotettu Daredevil -elokuva ilmestyi. Arkansista ponnistaneen Rock-yhtye Evanescencen supersuosiota ei varmasti haitannut se seikka, että sen samana vuonna julkaistun debyyttialbumi ”Fallenin” kaksi kappaletta esiintyivät kyseisessä leffassa. Aikanaan elokuva soundtrackeineen tietenkin lumoitsi supersankaritarinoista haltioituneen esikoululaisen. 20 vuotta myöhemmin on todettava, että musiikki on kestänyt aikaa elokuvaa huomattavasti paremmin.

Amy Leen ja Ben Moodyn toimesta vuonna 1995 perustettu Evanescence ehti julkaista kaksi omakustanteista EP:tä sekä yhden demoalbumin ennen debyyttialbumiaan. Vuonna 2000 julkaistu demoalbumi ”Origin” julkaisitiin BigWig Enterprisen kautta. Kolme vuotta myöhemmin Wind Up Recordsin julkaisemana ilmestynyt ”Fallen” nostatti heittämällä yhtyeen megasuosioon.

Jokainen voi tarkistaa faktat, Evanescencen tai sen debyyttialbumin kaupallista suosiota ei käy kiistäminen. Bändi on yksi aikakautensa menestyneimpiä rock-yhtyeitä. ”Fallen” myi Yhdysvalloissa seitsemänkertaista platinaa ja sen perusteella yhtyeelle myönnettiin kaksi Grammy-voittoa. Pari vuosikymmentä myöhemmin on syytä tarkastaa, miltä levy tänä päivänä kuulostaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Singelänkin julkaistu ”Going Under” alkaa mukaansatempaavalla säkeistöllä. Avausbiisi on helppo kuunneltava ja periaatteessa varsin toimiva, mutta hieman väkinäinen. Tämän hitiksi lueteltavan kappaleen kertosäettä on varmasti pyöritelty studiossa aikanaan suuntaan jos toiseenkin. Tuloksena syntyi varsin radiokelpoinen kappale, josta sulavin mahdollinen luonnollisuus vielä uupuu. Toisena tärähtävä ”Bring Me To Life” on takuuvarma pankinräjäyttäjä. Kuunnellessa tulee kerta toisensa jälkeen kysyneeksi minkä Jumalan lahjoittamana ihmiselle tulee päähän tällaisia ideoita? Hieman kevyemmin vedettyjä säkeistöjään ja surullisempaa tunnelmaansa lukuunottamatta kappale on idealtaan hyvin edeltäjänsä kaltainen, mutta toteutukseltaan onnistuneempi.

Kolmosraita ”Everybody’s Foolia” voisi intronsa perusteella erehtyä arvaamaan Insomniumiksi, mutta hyvin pian selviää kenen teoksesta on kyse. Tarttuvalla kertosäkeellä varustettu hieman rennompi rykäisy julkaistiin perustellusti edeltäjiensä tapaan sinkkuna. Oikeastaan ainoa seikka mistä levyn ehdotonta helmeä ”My Immortalia” voi kritisoida on sen kaupallisista syistä päätetty sijainti levyllä. Herkän pianoballadin koskettavuudesta kestää sen verran kauan toipua, että sen mielellään kuvittelisi kuuluvan levyn loppuun. Tätä seuraavan ”Hauntedin” alku ei muutenkaan vakuuta, mutta edeltäjänsä jälkeen käytännössä mikä tahansa biisi tuntuisi alussa vaisulta. ”Hauntedissa” on sentään oiva kertosäe, mutta muuten kappale on tasoltaan lähempänä Daredevil -elokuvaa kuin ”Fallenin” perustasoa.

Tämän jälkeen nupit heilautetaan kaakkoon. Albumin menevin biisi ”Torniquet” rakentuu melodisen kitarariffin ympärille, joka jokaisen kuuskielistä koskaan opiskelleen kannattaa välittömästi ottaa haltuun. Biisin säkeistöt eivät ole parhaasta päästä, mutta siitäkin huolimatta kappale lukeutuu levyn tähtihetkiin. ”Imaginary” taasen omaa kauniit säkeistöt, jotka kappaleesta jäävät parhaiten mieleen. Biisi on hyvä esimerkki siitä, että Amy Leen vahvuudet laulajana painottuvat puhtaampiin ja herkempiin osuuksiin. Tämä käy myöskin ilmi sydäntäsärkevästä ”Hello” balladista, joka levyllä seuraa keskitasoisemman ”Taking Me Overin” jälkeen. Minimalistisen pianosäestyksen varaan tehty ”Hello” on omistettu Leen kuolleelle siskolle ja tunnelmansa puolesta olisi myös hyvin sopinut levyn päätösraidaksi. ”My Last Breath” on jälleen rockimpi rykäisy, samaistuttavan melankolisella fiiliksellä etenevä teos ennen levyn päättävää hieman Nightwishia muistuttavaa ”Whisperia”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Noin 44 minuuttia kestäneen elämyksen jälkeen on todettava ”Fallenin” olevan varsin yhtenäinen kokonaisuus. Parhaimmillaan musiikki on häikäisevän kaunista ja tunnetilat niin vahvoja, että kuulija on ihan yksinkertaisesti hajota! On hämmästyttävää miten hyvin paletti on kaikkiaan ollut kasassa näinkin varhaisessa vaiheessa yhtyeen uraa. Toki kappaleiden välillä on tasoeroja, mutta tässä tapauksessa kyse on onneksi siitä, että ylin huippu kohoaa poikkeuksellisen korkealle.

Tunnelman ja tyylin puolesta levy on erittäin yhtenäinen. Vaihtuvilla dynamiikoilla kulkevat kappaleet välittävät kaipuun, surun, haavoittuvaisuuden ja angstin tunteita erittäin vilpittömän tuntuisesti. Saundit ovat miellyttävän kuuloiset ja istuvat biisien tunnelmaan loistavasti. Tosin muutamia Nu-metal kokeiluintoiluja olisi suonut hillitä.

Missään tapauksessa ”Fallen” ei kuitenkaan ole täyden kympin teos, vaikka se sisältääkin useita täyden kympin arvoisia kappaleita. ”My Immortal”, ”Hello” ja ”Bring Me To Life” nostattavat lätyn tasoa käytännössä niin paljon mitä yhdeltä neliminuuttiselta vaatia voi. Eivätkä muutamat aiemmin esitellyt muut kappaleet jää paljoa kehnommiksi. Yhteenvetona ei voi kuin myöntää, että 4.3.2003 julkaistu ”Fallen” on syystäkin ikimuistoinen klassikko, joka säilyy yhtenä aikakautensa onnistuneimmista albumeista.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kirjoittanut: Lauri Nieminen

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Luetuimmat

Uusimmat