Emoyhtyeensä tasoista ilotulitusta, joka on jäänyt kuitenkin turhan vähälle huomiolle – klassikkoarviossa Halfordin 20-vuotias ”Resurrection”

Rob Halfordin Halford-nimen alla toiminut sooloyhtye sai alkunsa tasan kaksikymmentä vuotta sitten, kun mies kokosi ympärilleen kasan osaavia muusikoita ja eräänkin nimekkään tuottajan. Soittajina on mukana sellaisia nimiä kuin kitaristit Mike ”Metal Mike” Chlasciak ja Patrick Lachman, joista jälkimmäinen bongattiin myös mikrofonin varteen muuan Panteran veljesten perustamaan Damageplan-yhtyeeseen vuosituhannen alussa. Tuottaja Roy Z:n (mm. Bruce Dickinson ja Judas Priest) määräysvalta on ”Resurrection”-albumilla ulottunut pitkälti myös kappaleiden sävellyksiin/sovituksiin, mutta myös apulaistuottajaksi merkitty John Baxter on ulottanut nimensä kappaleiden tekijätietoihin asti. Sinänsä asiassa ei ole pahemmin ihmettelemistä, sillä kukapa mukana ollut ei olisi halunnut merkitä nimeään tämän tason kappaleiden tekijätietoihin? Ainut nimi, joka esiintyy tekijätiedoissa jokaisen kappaleen kohdalla on kuitenkin Rob Halford. Hänen vastuullaan ovat olleet muun muassa kappaleiden osittain hyvin henkilökohtaisiksikin etenevät sanoitukset.

Miten hyvää materiaalia 20-vuotias ”Resurrection” sitten sisältää? Kaiken keskiössä ovat jyräävät ja raskaat riffit, joita ”perus-heavyksikin” voi paikoin kutsua. Osaavalla ammattitaidolla toteutetut lead-laulut eivät jää paitsioon, ja paikoin Halford on keksinyt jotain asioita ikään kuin uudelleen. Tässä vaiheessa täytynee kuitenkin painottaa tuottaja Roy Z:n kultasormea ja näkemystä toteutuksessa, sillä vahva arvaus on, että ilman häntä albumin osatoteuttajana olisi jälki saattanut olla hieman puolivalmiimpaa. Toki täytyy ottaa huomioon myös lähes kahden vuoden ajanjakso, jolloin albumia on toteutettu ja kuullun perusteella hiottu mahdollisimman hyväksi kokonaisuudeksi, mikä lopputuloksesta kuuluu edelleen. Huomioiden myös albumin kunnianhimoisen nimen ”Resurrection” (suom. ylösnousemus), oli sen tarkoitus saattaa Rob Halford jälleen metallijumalaksi, metallijumalien korkeimmalle korokkeelle. Jollain tavalla hän siinä onnistuikin.

Albumi starttaa nimikappaleella ”Resurrection” joka on hieno pari seuraavana tulevalle ”Made In Hell” -heavy metal -peruskalliolle. Kappaleet ovat täydellisesti omissa uomissaan energialla, jyräävyydellä sekä päällekäyvällä aggressiolla. Halfordin nasaali falsetti porautuu kuulijan tajuntaan nimikappaleessa kuin inisevä neula, eikä lopputulos jätä ainakaan täysin apaattiseksi. Jopa lääketieteellä saattaisi olla kappaleesta opittavaa vähintään masennuksen parantamiseen, kunhan kuulija ymmärtää lauletun englannin kielen siinä sivussa. ”Made In Hell” -kappaleen lyriikka puolestaan referoi heavy metal -musiikin syntyaikoja. Kappaleessa mainitaankin muun muassa vuosi 1968 sekä teollisuuskaupunki Birminghamissa sijaitseva Bullring-niminen lähiö, jossa esimerkiksi Black Sabbathin jäsenistö on notkunut yhtyeen perustamisen aikoihin.

Albumin kolmas kappale ”Locked and Loaded” on jo hieman hitaampi ja groovaavampi, muttei varsinaisesti kalpene rakenteeltaan tai koukuiltaan edellisille. Samaa rataa jatkaa ”Nightfall”, joka on albumin avauskaksikkoa hieman pehmompi raita, mutta mieleenjäävällä kertosäkeistöllään se kuuluu ehdottomaksi osaksi albumin kokonaisuutta. Puoleenväliin tultaessa ei voi olla huomioimatta laulussa hienosti toimivaa kaksi- tai kolmiäänisyyttä, joka todistaa jälleen sen, kuinka mietitystä kokonaisuudesta on kyse. Lisäksi laulujen sanoitukset alkavat mennä yhä enemmän henkilökohtaisempaan ja miehekkään lemmenkaipuun suuntaan. Kaiken pehmeyden taustalla sykkii silti vahva teräs, josta kitaroiden rosoisuus ja raskaus pitävät huolen.

Albumin puolivälin taittavat ”Silent Screams” ja ” The One You Love To Hate” ovat yhä edelleen albumin keskeisimmät kappaleet. ”Resurrection” on siitäkin hieno albumi, että siltä saattaa joka kuuntelulla löytää uuden suosikin, sillä korkeatasoiset kappaleet tarjoavat sen verran vaihtelua. ”Silent Screams” -kappaleen voisi arvioida oleva Rob Halfordin siihenastisen uran henkilökohtaisin ja tärkein tekele – sekä tekstiltään että monipuolisuudeltaan. Kappaleesta löytyy yhtä paljon lohtua hakevaa tunnelmaa kuin sitä kuuluisaa ”munaa” ja turpaanvetoakin. ”The One You Love To Hate” jatkaa täydellisesti siitä, mihin ”Silent Screams” kuulijan jättää: haluamaan lisää! Kappale on varmasti albumin aggressiivisin, jyräävin ja groovaavin, eikä vieraileva laulaja Bruce Dickinson tee kappaleesta yhtään huonompaa. Oikeastaan Halford/Dickinson-duetto on metallimusiikin historian asenteikkaimpia, eikä metallimusiikin faniksi itseään kutsuva voisi enempää toivoakaan.

Loppua kohden albumilla päästään ensimmäisen täytekappaleeksi luokiteltavan raidan kohdalle, mikäli sellaisia edes albumilta voisi sanoa löytyvän. Silti ”Cyberworld” saattaisi kaikessa suoraviivaisuudessaan olla sellainen tässä kokonaisuudessa. Se on kuitenkin myös sellainen kappale, joka lämmittää Rob Halfordin emo-yhtyeen Judas Priestin faneja mahdollisesti eniten. Kappalessa on myös tiukkaa ja omaleimaista power metal -otetta, jollaiseen harvat power metal -yhtyeet enää nykyään yltävät, vaikka yritystä on monilla kyllästymiseenkin asti.

Viimeiset viisi kappaletta sisältävätkin jälleen kolme varsinaisiksi helmiksi luokiteltavaa sävellystä. ”Slow Down”, ”Twist” ja ”Temptation” tarjoavat kaikessa keskitempoisuudessaankin kuulijaa miellyttävää korvakarkkia, koukkujen ollessa kohdillaan. Olivatpa koukut sitten kertosäkeistöjen vokaaliharmonioissa tai riffeissä, ne pitävät albumin tasoa toivotulla korkeudella. ”Temptation” palaa teemaltaan hetkeksi alun lemmenleikkeihin ja ihmissuhdekoukeroiden maailmaan, mistä seuraava ”Drive” jatkaa sujuvasti hieman aurinkoisempana hard rock/hevy metal -kappaleena, joka ei ole huono muttei täysin albumin parhaimmistoakaan. Groovea senkin riffeistä kyllä löytyy, sekä jälleen mukanalaulettava ja mieleenjäävä kertosäkeistö. Albumin päättävä ”Savior” on sekin oikein mukiinmenevä tapaus, mutta tietyllä tavalla samassa kastissa ”Cyberworldin” kanssa. Kuvasto kappaleen lyriikoissa on hieman maailmoja syleilevän science fiction -kulttuurin suuntainen, mikä toki kuuluu asiaan, mutta erottuu albumin muiden sanoitusten teemoista hieman erilaisena.

Oikeastaan ainoa miinus, jonka albumille voi todella antaa, on bonusversiolla myöhemmin julkaistun ”Hell´s Last Survivor” -live-hitin puuttuminen. Kappaleen kertosäkeistö ja Rob Halfordin riipivän korkealle nouseva falsetti nimittäin nostavat edelleen kylmät väreet iholle. Kappale olisi todennäköisesti tasoittanut myös fantasia-tyylisten lyriikoiden osuutta albumilla, vaikka toki kappaleiden sanoituksia voi tulkita useallakin tavalla, eivätkä ne aina ole yksiselitteisiä.

Joka tapauksessa ”Resurrection” on hieno albumikokonaisuus sävelkynää ja tuotantoa myöden. Se ei oikeastaan häviä millään tavalla vaikkapa Judas Priestin klassikoiksi kehutuille albumeille – ei edes maasta taivaisiin kehutulle ”Painkillerille”. ”Resurrection” kannattaa ottaa haltuun, mikäli sitä ei vielä koskaan ole tehnyt, sillä se todellakin oli aikanaan hieno uusi startti Rob Halfordin hieman kadoksissakin olleelle metallilaulajan ja metallijumalan uralle. Todellista heavy metallin iloa, jota viime vuosikymmenen aikana pinnalle nousseet yhtyeet ovat selvästi hieman saattaneet käydä lainailemassa.

https://tidal.com/browse/album/77074625