”En tarvitse mitään muuta” – Klassikkoarvostelussa Pronssisen Pokaalin 20-vuotias ”Maa hehkuu”

 

Lappeenranta-hevin emobändi, vääntyilevää, ysäriltä tuoksahtavaa, popahtavaa vaihtoehtorockia vuodesta 1995 lähtien takonut Pronssinen Pokaali on ollut koko olemassaolonsa ajan kotimaisen vaihtoehtorockin outolintu. Kotiteollisuuden Hynysen, Sinkkosen sekä Mokoman Annalan ja Hyrkkään kaltaisia suomihevin nimimiehiä pullistellut indie-yhtye teki mestarillisen laulajansa Tomi Siveniuksen johdolla ensimmäisellä tulemisellaan vuosina 1995-2000 kolme huomionarvoista albumia: Yhtyeen omaa nimeä kantanut loistava, konemusiikkipohjainen debyyttialbumi (1995), kieroutuneempi ”Kuvia” (1997) ja komean tummasävyinen ”Maa hehkuu” (2000) ovat enemmän tai vähemmän suomalaisen rockin kulttiklassikkoja.

Myöhemmin yhtye palasi vuonna 2007 tekemänsä paluukiertueensa jälkimainingeissa kymmenen vuoden levytyshiatukseltaan. Vuonna 2011 julkaistun, upean mutta verrattaen vaisua huomiota osakseen saaneen ”Vastatuulensoutajat”-albumin vastaanoton perusteella saattoi jo sokeampikin nähdä ja tyhmempikin todeta, että homo sapiensin takalistosta alunperin nimensä saanut Pronssinen Pokaali oli edelleen kotimaisen vaihtoehtorockin kentällä kirkkaasti aliarvostetuimpia tapauksia ellei jopa kokoluokassaan se aliarvostetuin. Tästä huolimatta allekirjoittaneen henkilökohtaisella arvoasteikolla Pronssinen Pokaali pesee musiikillisilla avuillaan kirkkaasti sittemmin suursuosioon kohonneet metallisemmat ”sisarusbändinsä”.

”Maa hehkuu” -albumilla bändin kokoonpanon muodostivat Siveniuksen lisäksi basisti Pasi Nurmela, rumpali Janne Hynynen, kitaristi Jarkko Koponen sekä Kotiteollisuudesta tutut rumpali / perkussionisti Jari Sinkkonen ja kitaristi-taustalaulaja Jouni Hynynen.

”Maa hehkuu” -albumin kappaleiden sävellyksistä vastasivat Sivenius ja Jouni Hynynen. Imatralla Music Bros -studiolla nykyisen Kotiteollisuus-kitaristi Miitri Aaltosen äänittämä ja Mara Salmisen tuottama albumi kestää edelleen kestokuuntelua. Salminen huolehti myös albumin kosketinosuuksista vuotta kyseisiä sessioita aiemmin yhtyeestä sivuun siirtyneen ja Valtava Kääpiö -orkesteriinsa tuolloin keskittyneen Jyri Riikosen sijasta.

Zen Cafen ja CMX:nkin tuottajanakin kunnostautunut Salmisen pääosin tuottaman tumman hirtehisen albumin sointi on kauttaaltaan rujon peltisten voimasointujen murjomaa, heleän kauniita melodiakulkuja ja sointukiertoja sisältävää, introverttia pop-rockia. ”Maa hehkuu” on ehkä Pronssisen Pokaalin vakavasävyisin levy, mutta se tyylikkyys ja piilotettu humoristisuus, jonka pohjalle albumi on taottu, on kerrassaan jäljittelemätöntä. Musiikin taustalta saattaa kuulua hentoja kaikuja aina metallisesta grungesta Motelli Skronklen ja Marc Almondin Soft Cellin kautta Sielun Veljien äärimmäiseen herkkyyteen, kolkkoon klonksuntaan sekä reikäpäiseen mentaliteettiin asti. Joistakin yhtyeen kappaleista saattaa perverseimmillään kuulla samankaltaisuuksia jopa Markku Arokannon hienostelevan, jazzahtavan raadollisuuden kanssa. Silti pilke silmäkulmassa.

Vaikka asiaa käänneltäisiin miten päin tahansa, ei ”Maa hehkuu” -albumilta löydy yhtään heikkoa biisiä. Silti se on ”ainoastaan” yhtyeen toiseksi tai kolmanneksi paras albumikokonaisuus huikean debyytin ja mahdollisesti ”Vastatuulensoutajien” jälkeen. Albumin raaemmat rypistykset kuten alunperin singlenä lohkaistu ”Suru soittaa”, ”Hiokaa sileäksi”, ”Kone” ja ”Maa hehkuu” tai hempeämmät ”Aallon päällä”, ”Leikin loppu”, ”Jos kaadutaan” ja jumalaisen kauniisti albumin päättävä ”Taivas” ovat vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin pakahduttavan kovatasoista tavaraa ja paikoin palan kurkkuun nostattavaa säveltaidetta. Ironisen leikkisästi rokkaava ”Ikuinen kesä” ja ”Kukaan ei vastaa” saattavat ehkä olla nipun keskinkertaisempia vetoja, mutta sellaisenaan ne ovat vain minimalistinen kosmeettinen puute komeassa albumikokonaisuudessa.

Aikanaan CMX:n, YUP:n ja Don Huonojen jalkoihin suosiossa ja tunnettuudessa jäänyt Pronssinen Pokaali kompensoi useita ulkomusiikillisia puutteitaan introverttiyden kanssa flirttailevalla, upeita sävelkulkuja ja venkoja rytmivariaatioita sisältävällä pop-rockillaan. Raikulipoikamaisista otteistaan ja esiintymisistään huolimatta se oli aikanaan ysäriyleisölle yhtäältä kummallinen, todella arvaamaton ja toisaalta korkeasti sofistikoitunut ja uskomattoman nyanssitajuinen marginaaliyhtye.

Rehellisyyden nimissä voi luonnehtia, että Pronssisen Pokaalin musiikki on suurelta osin uhkaavampaa, haastavampaa, kiihkeämpää mutta samalla naivistisempaa, samettisempaa ja herkempää kuin millään muulla kotimaisella vaihtoehtorock-yhtyeellä vuosituhannen taitteen tienoilla.

Mikä kuitenkin parasta, Pronssinen Pokaali on heittäytynyt uransa aikana aina omien vahvuuksiensa vietäväksi. Se ei tyytynyt toistelemaan väsyneitä rock-kliseitä, tekotaiteillut, uhonnut, hassutellut, eikä esittänyt muutenkaan mitään ylimääräistä kuin olennaisimman. Siitä huolimatta yhtyeen keikoilla miespyramidit ja metallikepakoilla lujaa paukutettavat tynnyrit kuuluivat toki olennaisena osana yhtyeen audiovisuaaliseen ilmeeseen. Pronssinen Pokaali on aina edustanut jotain äärimmäisen rehellistä sanan todellisessa merkityksessä. Periodeittain myöhemminkin toiminut yhtye on ollut uskollisesti aito oma itsensä: outo, roisi, arka ja ankara. Ei enempää, eikä vähempää.

On toisaalta sääli, ettei Pronssinen Pokaali ole edelleenkään saavuttanut sen tasoista mainetta, joka vastaisi sen biisimateriaalin huikeaa laadukkuutta. Toisaalta Pronssinen Pokaali ehkä onkin tunnettuudensa suhteen juuri sen kokoinen yhtye kuin sen kuuluu ollakin. Harvalukuinen määrä yhtyeen musiikkia todella rakastavia tosidiggareita on aina enemmän kuin tanssisalillinen juntteja, joille taustalla paaluttava musiikki on ainoastaan yksi osa viihdettä viikonlopun pakollisten riittien ja rituaalien toteuttamisessa. Pronssinen Pokaali ei koskaan soveltunut tavanomaisiin Suomi rock -kekkereihin. Eihän tätäkään yhtyeen albumia ole löytynyt levykaupoista enää vuosikausiin, eikä sitä edes löydy kuunneltavaksi suoratoistopalveluissa kuin ainoastaan osittain ”Leikin loppu” -kokoelmalla.

Silti Pronssinen Pokaali on edelleenkin yksi Suomen kautta aikain omintakeisimpia ja parhaimpia vaihtoehtorock-bändejä – ja tulee aina olemaan. ”Maa Hehkuu” jäi yhtyeen kukoistavimman aikakauden viimeiseksi teokseksi. Erittäin hyväksi sellaiseksi.

Kommentoi julkaisua