Enemmän sitä, tätä ja tota: Origin – Unparalleled Universe

Kirjoittanut Juri Hiltunen - 31.7.2017

Ne, joille Origin on tuttu, tietävät jo, mitä yhtyeen seitsemäs täyspitkä levy sisältää. Tajuttoman nopeaa tykittelyä, jossa hitaimmissakin biiseissä tuplabasari jauhaa epäinhimillisen määrän iskuja sekunnissa. Origin kuuluukin näihin teknisen death metallin nykytekijöihin, joilta ei jarrupoljinta löydy. Lähimpiä vertailukohtia ovat niin ikään tekniset ja kiimaisesti tykittelevät Decrepit Birth ja Hour of Penance, jotka hyödyntävät sairaan nopeeta riffittelyä ja paahtavat menemään tuhannen tärisevän blästäyksen voimalla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Käsillä oleva ”Unparalleled Universe” ei muuta jo ilmeisesti hyväksi todettua kaavaa. Välillä heitetään mukaan dissonanttia sormentapporiffiä ja välillä chuggaillaan menemään. Basso hukkuu usein rumputykittelyn ja kitaroiden alle. Kun basson heikkous yhdistettään death metalliksi kepeähköön kitarasoundiin, soundimaailma ei rusahtele tarpeeksi tuhovoimaisesti. Toisaalta voi olla, että raskaampi soundi puurouttaisi soundimaailmaa, mutta nyt bändistä tulee mieleen vain mahdollisimman nopeasti ajava, korkeaa ääntä kirkuva formula-auto minkään jykevämmän ja mörisevämmän ajoneuvon sijaan. Ja ovathan ne formulat aivan sairaan tylsiä, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Vokaaleista löytyy Dying Fetusia muistuttavaa gutturaalia, korkeampaa räksytystä ja keskitason möyrintää. Ajoittain kerrostetuista vokaaleista ja yleisestä yhtyeen hektisyydestä tulee mieleen Deiciden alkupään tuotanto, mikä on erinomainen esimerkki yhtyeestä, joka hengittää kaaosta ja kääntää sekavuuden edukseen. Samoin dissonantteja riffejä ovat edukseen kääntäneet persoonallisella, ja tunnelmallisella tavalla esimerkiksi Ulcerate ja Gorguts. Origin ei kuitenkaan eroa tyylillään lainkaan muusta amerikkalaisesta teknisen death metallin valtavirrasta. Moni Decrepit Birthin biisi voisi olla heidän biisinsä ja toisin päin. Myös Dying Fetus tulee monesti mieleen erityisesti chuggailevista, mutta silti teknisistä biisien pätkistä. Pyörää ei tietenkään tarvitse aina keksiä uudestaan, mutta jokin pieni oma kulma olisi ollut todella ilahduttava mauste keittoon.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Basarisoundi on yllättävän heikko ja ponneton, mutta toisaalta sitä poljetaan niin vaan vimmatusti, että se se olisi koko ajan pinnalla, jos olisi kovin äänekkääksi miksattu. Muutenkin rummut ovat jatkuvasti läsnä tajuttoman kovan lyöntimääränsä per sekunti vuoksi, mutta rumpujen äänekkäin virvelisoundikin on melko läpyskä. Kyllä siellä ne rummut koko ajan jotain tajuttoman pitkiä filliketjuja keksivät tai blastailevat menemään, mutta liika nopeus vain yksinkertaisesti on liikaa.

”Unparalleled Universe” luukuttaa 40 minuuttia, ja biisien pituudet ovat pääasiassa kolmen minuutin molemmin puolin. Biisit soljuvat ohi nopeasti jättämättä erityisiä muistijälkiä. Sitä toivoisi edes jonkinlaista hitaampaa biisiä johonkin väliin luomaan jonkinlaista rakennetta levylle. Kuudes biisi ”Invariance Under Transformation” tarjoaa lopulta hitaampaa kitaraa, mutta rummut eivät ole lainkaan hitaampia. Näin ainoa hitaampi biisi onkin oikeasti vain näennäishidas, ja lopputuloksena kuulijaa alkaa puuduttaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Ainoa linjasta poikkeava biisi on mittakaavaan nähden massiivisen pituinen, 9-minuuttinen päätösmonumentti ”Unequivocal”. Bändin olisi toivonut keksivän jotain uutta tähän kohtaan, ja olisi sen toivonut rakentavan biisinsä pituutta ihan rauhassa. Silti ensimmäiset viisi minuuttia jälleen blastaillaan menemään. Onneksi kappaleen jälkipuolella esitellään jopa kaulaa pitkin sweeppaileva kitaramelodia, ja biisi ajetaan kiihdyttäen kohti ilmavampaa loppuaan. Loppuun vielä komea ja ylevä kaiun läpi ajettu tremoloriffi pienellä sooloflirttailulla, ja homma on paketissa. Lopetus olisi voitu lainata suoraan tunnelmabläkkiksen klassikkoyhtyeeltä Summoningilta. Biisi on jo loppupuolensa vuoksi levyn kovin biisi, sillä se ainoana kappaleena erottuu muuten vellovasta massasta.

Origin ja ”Unparalleled Universe” ei silti yllätä juuri millään lailla. Se ei ole erityisen persoonallinen eikä tarjoa tällä kertaa kipakoita riffejäkään. Yhtyeen vuoden 2011 levy ”Entity” sentään tarjosi kovan riffikattauksen, mutta tällä kertaa kaikki hukkuu yliäänimassaan ja kuulija puutuu plattaan hyvin pian. Päätösbiisin loppupuoli on kiva nostatus, mutta muuten en näe mitään syytä palata tähän levyyn. Mikä näillä teknisen death metallin bändeillä on, kun eivät tajua sitä, että edes joskus enemmän on vähemmän?

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen