Ennätyksellinen Tuska Festival 2026 kävijän silmin – Osa 3: sunnuntai

Koko pohjoismaiden suurin metallifestivaali Tuska Festival järjestettiin tuttuun tapaan Helsingin Suvilahdessa historiassaan 27. kertaa. Ennätykselliset 66 000 metallimusiikin ystävää yhteen saattanut juhla yhdisteli artistitarjonnassaan herkullisesti monen eri genren, alagenren ja niiden yhdistelmien vanhat tutut sekä uudet nousevat nimet mahtavissa puitteissa urbaanissa Kalasatamassa. Satoi taikka paistoi niin väki viihtyi ja yhtyeet pistivät parastaan. Festivaalin perjantai ja lauantai olivat loppuunmyytyjä ensimmäistä kertaa.

Sadetta, breakdowneja ja viikonlopulle arvoisensa päätös

Kolmen päivän festivaalirupeama alkaa yleensä sunnuntaina näkyä ihmisissä. Jalat painavat, selkään sattuu, ääni on kadonnut ja energiaa etsitään milloin mistäkin. Tuskan päätöspäivänä sunnuntaina ei sitä kuitenkaan yleisössä juuri huomannut. Pieni sade päivän mittaan viilensi juuri sopivasti, mutta pitit eivät pienentyneet – päinvastoin. Lauantaista viisastuneena allekirjoittanut lompsi paikalle jo hyvissä ajoin tarkastamaan päivän avanneen Allt-yhtyeen. Ruotsalaisyhtye tarjoili modernia djentillä maustettua metalcorea valtavilla soundeilla ja erittäin vakuuttavalla laulusuorituksella. Tuntuu siltä, että länsinaapurissa kasvatetaan kovia vokalisteja liukuhihnalta, eikä Alltin laulaja Robin Malmgren kalpene lainkaan esimerkiksi Imminencen Eddie Bergin rinnalla. Ensimmäiset pitit lyötiin nopeasti käyntiin, ja samalla bändi käytti välispiikissä, Pikku-Tuskan hengessä, hetkensä myös tärkeään viestiin. Paikalla olleille nuorille ja lapsille suunnattu puhe omista unelmista kiinni pitämisestä, uskalluksesta harrastaa ja siitä, ettei koskaan anneta periksi toi muutenkin vahvaan keikkaan hienon inhimillisen lisän.

Sunnuntaina edellä mainittu Pikku-Tuska järjestettiin päivän alkupuoliskolla, ja oli hienoa nähdä, kuinka tapahtuma onnistuu houkuttelemaan metallin pariin kaikenikäisiä. Nuorissa on tulevaisuus, myös metalliskenessä, ja oli hauskaa nähdä pienempiäkin metallipäitä pienissä rässiliiveissä ja kuulosuojaimet päässä seuraamassa keikkoja tai jopa pyörähtämässä pitissä vanhempien turvatessa. Se innostus tarttui myös esiintyjiin. Kotimainen luottopakki Stam1na päälavalla huomioi tätä hienosti, ja keikka, sehän ei tietenkään pettänyt. Kansallisen uutiskynnyksenkin ylittänyt sympaattinen hetki nähtiin, kun lavan edustalla syntyi soutupitti, joka sai jopa bändin itsensä näyttämään aidosti yllättyneeltä. Setin päättänyt ”Eloonjäänyt” kruunasi jälleen yhden vakuuttavan Stam1na-esiintymisen.

Ruotsalainen Soilwork toi lavalle tuttua Göteborgia – melodisen death metalin jykevyyttä. Pieni sadekuuro puhkesi tässä kohtaa, mutta se ei haitannut menoa vähääkään, vaan sadepukuinen hevikansa nautti mukana, kun Björn ”Speed” Strid johdatti yleisöä rennolla karismallaan. Ruotsalaisilla tuntuu olevan erityinen suhde paitsi hyvään metalliin myös Jaloviinaan, josta mainittiin välispiikissä vitsikkäästi. Pohjoismaista tunnelmaa jatkoivat myös Sara ja Tarot. Näistä etenkin Sara on mennyt minulta aikaisemmin herkästi ohitse, mutta nyt keikan todistaneena yhtye osoitti hyvin selvästi, miksi se kuuluu suomalaisen vaihtoehtometallin vakiokalustoon. Tunnelmointi toimi erinomaisesti, eikä kaikkea tarvitse aina ratkaista blast beateilla ja breakdowneilla. Tarot puolestaan toi festivaalille arvokasta veteraaniosastoa luontaisesti karismaattisen Marko Hietalan sekä osaavan taustayhtyeen kera.

Progressiivisen metallin ystäville seuraavana Nordic Energy Stagella nähty Queensrÿche oli yksi viikonlopun tähtihetkistä. Amerikkalaislegenda tarjoili kirurgintarkkaa soittoa ja kunnon hyvää vanhan liiton kitaraherkuttelua tavalla, johon vain vuosikymmenten kokemus pystyy. Tällaista ammattitaitoa ei tarvitse selitellä ja keikka oli hieno. Tämän jälkeen ohimennessä teltassa tarkastettu Return to Dust onnistui herättämään kiinnostuksen jo muutamassa sekunnissa. Alice in Chains -vertailu ei ole täysin tuulesta temmattu. Yhtyeen grunge-vaikutteinen raskas rock kuulosti ja näytti menoineen erittäin hyvältä, ja yhtye jäi varmasti monen tutkailulistalle myös Tuskan jälkeen.

Jos Stam1nan tavoin on olemassa bändi, johon voi Suomessa luottaa vuodesta toiseen, se on ehdottomasti Amorphis. Yhtye toimittaa käytännössä aina. Tomi Joutsenen karisma on suomalaisessa metallissa omaa luokkaansa, eikä jää yhtään jälkeen esimerkiksi Marko Hietalasta. Näyttävä joutsenenkallolavaste kehysti hienosti yhtyettä, ja settilista oli tyylikkäästi valittu yhdistäen klassikot ja myös hieman progemman materiaalin saumattomasti. Kalevalasta ammentava metalli toimii hienosti suomalaiselle yleisölle vuodesta toiseen.

Tämän jälkeen telttalavalla britti-hardcoren helmi Malevolence muistutti, että liike ei loppunut tähän. Yhtye esiintyi ilman laulajaansa Alex Tayloria tämän jouduttua äkillisesti hätäleikkaukseen perjantaina, mutta kunnioitettavasti bändi saatiin Tuskaan silti! Keikka potkaistiin käyntiin yllätysvieraalla toisesta brittibändistä Desolatedista, jonka laulaja Tony Evans hyppäsi mikin varteen. Luulin aluksi, että hän toimittaisi laulut koko keikan ajan, mutta ensimmäisen tykityksen jälkeen odottamattomasti toinen kitaristi Konan Hall nappasi mikin ja toimitti lopun keikan laulut erittäin vakuuttavasti. Jos olisin sulkenut silmät, en olisi välttämättä huomannut eroa. Wall of death repi yleisön kahtia tavalla, joka sai monet pysähtymään hetkeksi ihan vain katsomaan kaaosta. Harmi oli lähteä kesken pois, sillä tuntui siltä, että keikan aikana lavalla ja sen edessä olisi voinut tapahtua ihan mitä tahansa.

Jos Malevolence pieksi yleisöä hardcorelle uskollisesti hyppypotkuin, Nordic Energy Stagella seuraavaksi nähty The Browning teki sen lekalla, täydessä sateessa. Breakdownit iskivät sateessakin täydellä voimalla, ja yhtyeen omintakeiset drum n’ bass- tai teknovaikutteiset breikit toivat ihan omaa maustettaan. Yleisö vastasi pyörittämällä pittejä tauotta sadevaatteiden kumit viuhuen. Erikoisimmat hetket nähtiin, kun yhtye heitti ilmoille Eiffel 65:n ”Blue (Da Ba Dee)” -coverin täysin omalla kierolla tavallaan, ja rumpali päätti teknobreikin aikana pistää tanssiksi lavalla varsin pätevillä breakdance-liikkeillä. Täysin päätöntä – juuri siksi niin toimivaa. Siitä olikin aika siirtyä kohti päälavaa, jonne olikin jo hyvissä ajoin pakkautunut isosti yleisöä. Innokkaimmat nappasivat eturivin heti porttien auettua.

Tuska-viikonlopun päätti aina uskomaton Bring Me The Horizon, eikä festivaalille olisi voinut toivoa näyttävämpää finaalia. Jo ennen ensimmäistä kappaletta oli selvää, että kyseessä ei ole pelkkä keikka, vaan kokonainen audiovisuaalinen elämys. Ennen keikkaa sivunäyttöjen minipelit, keikan aikana eri taidetyyleillä toteutetut keikan edetessä kehittyvät visuaalit, valtava lasershow ja kokonaisuutena huippuunsa hiottu tuotanto nostivat riman jälleen tasolle, johon harva tämän päivän rock- tai metallibändi pystyy. Ilotulitteilla ja pyrotekniikalla suorastaan herkuteltiin, ja sehän kelpasi, varsinkin setin ollessa täynnä ikivihreitä – unohtamatta kuitenkaan uudempaa tuotantoa.

Heti kärkeen kuullut ”DArkSide” ja ”The House of Wolves” potkivat nälkäisestä suomalaisyleisöstä valtavat reaktiot ulos, mutta setin edetessä kävi nopeasti selväksi, että tällä kertaa settilista oli edellisvierailua raskaampi, ja sehän metallimaan kansalle maistuu. Siinä missä päälavan aiempien keikkojen pitit pysyivät suurin piirtein sille varatulla ”pittialueella”, Bring Me The Horizonin aikana koko kentällä nähtiin useampia pittejä. Liekö syy sitten Oli Sykesin ja taustatuotannon erinomaisen provosoinnin, vaiko sen, että kyseinen pittialue oli täynnä jo ennen keikan alkua. Kolme, paikoin neljäkin massiivista pittiä pyöri samanaikaisesti, eikä kukaan yleisössä tuntunut seisovan paikallaan.

Klassikkoalbumeilta ”Sempiternal” ja ”That’s The Spirit” soitettujen kappaleiden aikana tunnelma nousi lähes uskonnollisiin mittasuhteisiin. Siihen päälle vielä ”Kingslayer”-kappale yhdistettynä näyttävään lasershow’hun, ja tuloksena oli yksi koko viikonlopun vaikuttavimmista yksittäisistä hetkistä. Perinteikkäästi fanin vieraillessa ”Antivist”-kappaleen lauluissa saatiin kierrokset vielä kerran punaiselle, ja tuloksena oli jälleen yksi someviraali hetki lisää. Oli Sykes hallitsi yleisöä vaivattoman itsevarmasti, ja jokainen välisoitto, videointi ja visuaalinen siirtymä teki kokonaisuudesta enemmän kokemuksen kuin tavallisen festarikeikan.

Tuskan sunnuntai ja Bring Me The Horizon oli täydellinen päätös viikonlopulle. Encorena nähtiin vielä ikivihreät kappaleet ”Throne” ja ”Doomed”, ja Tuska oli siten taputeltu. Yleisesti sunnuntai tarjosi hienosti suomalaisia klassikoita, modernia metalcorea, hardcorekaaosta, progressiivista taituruutta ja yhden tämän hetken näyttävimmistä liveproduktioista. Vaikka sade kasteli festarikansan loppuillasta, ei se onnistunut sammuttamaan energiaa – eikä olisi voinut olla parempaa tapaa päättää jälleen yksi Tuska. Ensi vuotta odotellessa.

Bring Me The Horizon settilista Tuskassa 2026:

• ”DArkSide”
• ”The House of Wolves”
• ”MANTRA”
• ”Happy Song”
• ”Teardrops”
• ”AmEN!”
• ”Kool-Aid”
• ”Shadow Moses”
• ”Kingslayer”
• ”Antivist”
• ”Follow You”
• ”Can You Feel My Heart”
• ”Doomed” (encore)
• ”Drown” (encore)
• ”Throne” (encore)
• ”Dehumanized” (encore)

Kuvat: Sini Metso, Tomi Vesaharju