Ennen oli kaikki paremmin? The Hirvi avaa Kaaoszinelle tulevan albuminsa kirjoittamista neljännessä blogikirjoituksessa
Lähes 30 vuoden tauon jälkeen paluun parrasvaloihin tehnyt thrash metal -yhtye The Hirvi työstää parhaillaan materiaalia tulevaa albumiaan varten. Yhtyeen kitaristi-laulaja Juha Virtanen avaa Kaaoszinelle tuoreessa artikkelisarjassa ”Old school killspree”-albumin tekoa ja sitä millaista hommaa ”työskentely” metallibändissä keski-ikäisillä rokuilla on. Voit lukea artikkelisarjan kolmannen osan tästä:
ENNEN
Syksy 1988 – kevät 1989
Mainos päättyy
Minulla täytyi olla erikoistaito kusettaa rehtoreita, sillä puhuin The Hirven seuraavaksi Kruunahaan yläasteen bändi-iltaan. Argumentit olivat samat kuin Espoonlahden katastrofissa: Helvetin kova Sibeliuslukio-bändi tulee ja soittaa jazzia tai mitä paskaa nyt keksivätkään kysyä. Mutta keikka oli kyllä huomattavasti parempi.
Kruunuhaan yläasteen bändi-ilta oli minulle henkilökohtaisessa legendaarisessa maineessa. En ollut viihtynyt omalla yläasteellani Kivenlahden jääkiekkoilijoiden parissa lainkaan ja he taas pitivät minua arvossa lähinnä koulun pihan jäämäkeä alas heitettävänä ihmislinkona. Niinpä olin viettänyt tuon hehkeän nuoruuden vaiheen Krunikan kaduilla vanhojen kaverieni kanssa hengaten, betonin, lasin, hautaustoimistojen ja pikkukauppojen keskellä. Krunikan bändi-ilta oli vuoden kohokohtia ja siellä törmäsin ensimmäistä kertaa Marko Kiviluomaan eli Kivikseen, jota koko koulu piti jonkinasteisena kitarajumalanaan.
Mainos päättyy
Nyt olimme pääesiintyjiä. Ennen slotin alkamista vaadin, että esirippu on vedettävä kiinni ja avattava intron soidessa, sillä show on show ja ilman show’ta voi istuskella himassa kuuntelemassa c-kasetteja. Introna toimi Halloween II -leffan analogiteema, joka vakiintui tuosta eteenpäin vanhan Hirven intronauhaksi pitkäksi aikaa.
Paikalle oli ahkeran markkinoinnin ansiosta eksynyt hajanainen joukko Sibelius-lukion rock-kermaa, Rytmihäiriön miehistöä sekä tietysti koko Kruunuhaan yläaste. Verhon vihdoin liukuessa auki tuijotin ihan kusessa lavan lattiaan teipattua Bossin Heavy Metal II -särkijää ja mietin, että nyt olisi homman vihdoin syytä lähteä ja kovaa.
Ja sehän lähti.
Mainos päättyy
Sakke paiskoi Vihan päivän alkuriffin käyntiin ja homma repesi käsistä. Toisen biisin puolivälissä lattia oli yhtä pyörivää kaaosta ja lavalla pyöri porukkaa kolmisen kertaa bändin verran. Setin lopussa, Jumala on hyvä -kappaleen alkaessa rehtori tunkeutui eturiviin sen helvetinmoisen mylläkän läpi kompuroiden ja huusi ”Kiitos pojat!! Kiitos pojat!!” taputtaen samaan aikaan paniikinomaisesti keikan lopettamisen merkiksi. Luonnollisesti tämä ohitettiin vailla minkäänlaista vaikutusta.
Kaiken sen kaaoksen, melun, hien ja revenneestä kynsinauhasta lavalle roiskahdelleen veren keskellä mieleni oli kasassa ja tyyni. Tiesin, kuka olin. Katselin rehtorin punaisena kirkuvaa naamaa kuin nukkea, korkeintaan laimeasti kiinnostuneena siitä, valuiko hänen poskillaan kyyneleitä vai hikeä. Sekasorto sulki maailman jääkiekkolijoineen ulos, ja havainnoin todellisuutta kuin liian hiljaa soivaa radiokanavaa rankani viskoessa itseään holtittomassa tempossa ylös ja alas. Olin kotona ja kotini oli sekasorrossa.
Seuraavana päivänä ruokalassa oli puuroa. Noihin aikoihin vaihtoehtoja tai salaatteja ei arvostettu, ja puuropäivänä syötiin puuroa. Piste. Odotin Suho Superstarin takana vuoroani päästä vastaanottamaan tuota vihaamaani mömmöä kelmänsinisen muovilautasen täydeltä
”No eiks ollu ihan hyvä?” kysyin.
”Mhh”, Suho mumisi.
”Näitsä sen rehtorin?”
”Mhh”, Suho sanoi ja nakkeli niskojaan.
”Emmä tiiä. Te tarviitte basistin.”
Ajattelin, että haistakoot vitut tuokin kuubalaismulatti. Mitä sekin mistään tietää? Kuin olisi kuullut ajatukseni, Suho totesi vielä spontaanisti:
”Vitun Virtsanen, toivottavasti tukehdut siihen mehuun.”
Sitten Kontulan nuorisotalolla järjestettiin bändikilpailu, johon kaikki kynnelle kykenevät ja puolet kykenemättömistä ottivat osaa. Tuomaristossa oli musikki-alan ihmisiä, tunnetuimpana Dingon Pepe. Dingo-hysteria oli ollut jokunen vuosi takaperin kovimmillaan ja imaissut 90 % Suomen teinitytöistä Neumannin parfyymilta löyhkäävän taian alle.
Kisassa bändien soittoajat olivat 15 minuuttia ja vaihdot tehtiin lennossa. Kaikki soittivat samalla luokattomalla nuorisotalobacklinella. Kitaravahvistimina toimi Rolandin transistorikomboja, joista oli järjellisen särön ulossaaminen mahdotonta. Vuoromme tuli, kiipesimme lavalle ja soitimme kolme biisiä, joista keskimmäisenä anthemimme The Hirven.
Kono oli niin hermona, että sekosi biisin loppupuolella laskuissa ja lähti kertsiin, vaikka mentiin vasta bridgessä. Sakke sekosi omissa kuvioissaan, minä heti perässä, ja sitten Kono vain lopetti soittamisen. Hän tökötti rumpujen takana kapulat sylissä jonkunlaisessa transsissa, virmistäen kuin idiootti. Sakke näytti olevan räjähtämäisillään, hän tuuttasi vielä pari kiertoa riffiä menemään odottaen että kono lähtisi mukaan. Kaikki lopettivat soittamisen. Paniikki alkoi hiipiä
Mainos päättyy
”Kono mokas”, sanoin mikkiin, kun en keksinyt muutakaan.
Yleisö istuskeli amfiteatterin muotoisessa katsomossa tietämättä, mihin katseensa kohdistaa. Ilmassa oli epämiellyttävä jännite. Spottasin maireasti hymyilevän Kiviksen eturivistä. Mietin, että nyt olisi about se aika, jolloin Aku Ankka pukeutui valepukuun ja katosi kaupungista iäksi. Mutta sitten egoni nosti rankaansa suurempaa päätään ja mietin, että minä en vittu ole Aku Ankka. Otin niin ryhdikkään asennon kuin sillä hetkellä pystyin ja aloin hakata käsiäni yhteen.
“Kono!! Kono!!” huusin.
Yleisö lähti yllättävän nopeasti mukaan huutoon, ja kymmenen sekunnin päästä koko amfiteatteri tömisteli jalkojaan ja huusi helvetinmoisella volyymilla: “Kono!! Kono!!”
Hain katseellani yläparvea tsekatakseni, miten tuomarit reagoivat tapahtumien eskaloitumiseen. Dingon Pete tuijotteli hämmentyneen näköisenä kenkiään jonkun vanhemman naisen kuiskatessa jotain hänen korvaansa. Sitten kuulin takaani tutun äänen. Kono oli herännyt transsista ja huitoi haitsuun tahtia helvetinmoisella suhinalla. Samaan aikaan Saken kitara kirkaisi, kun hän väänsi volyymin päälle ja Jumala on hyvä lähti käyntiin varmasti nopeimmalla tempolla koskaan.
“Ampukaa!! Tappakaa!! Raiskatkaa!! Kuolkaa!!” huusin.
“Jumala on hyvä!! Jumala on hyvä!! Jumala on hyvä!!”
Sakke kiemurteli maassa, hän oli kaatunut Konon rumpujen päälle ja pellit pyörivät ympäri lavaa. Sitten kaikki oli ohitse. Kiitin ja poistuimme lavalta. Yleisö huusi edelleen.
“Kono!! Kono!!”
Keikan jälkeen istuimme pienellä ruohopläntillä nuoristalon ulkopuolella juoden Aperita -juomaa, joka oli vakiintunut käyttöömme siksi, että sen känni-hinta-suhde oli ylittämätön. Sorbus ja Vinetto olivat samassa kastissa, mutta Rytmihäiriö oli brändännyt ne itselleen ja Hirven riveissä vedettiin sitkeästi Aperitaa.
Dingon Pete käveli ohi. Huikkasin hänelle.
“Pete!! Tuu tänne!”
Hieman yllättäen hän todella lompsi paikalle
“Ota huikka. Me lahjotaan sut nyt. Miten Nipalla menee? Mun sisko on ihan kuumana siihen.”
“No ehkä ihan tilkka”, Pete sanoi ja naukkasi pullosta siivun. Ajattelin, olenko nyt ollut vittu väärässä Dingon jätkien suhteen. Petellä kyllä oli kajaalia ja korvakoru, mutta siinä se siemaili tuota hirveää kanelinkarvasta litkua kuin aikamies.
“Muista äänestää Hirveä sitten!! Ääni Hirvelle on myös ääni Konolle!! Kai sä näit kuinka suosittu se on?”
”Joojoo. Katsotaan.”
Kilpailun pääpalkintona oli ilmainen studiopäivä ja sinkun nauhoitus. Loput palkinnot olivat keikkoja Savoyssa, Helsingin rautatieasemalla ja Esplanadin lavalla, jonne The Hirvi valittiin. En osannut odottaa sitä, eikä varmaan kyllä kukaan muukaan.
Paluumatkalla metrossa Kivis istui minua vastapäätä. Hän oli hyvällä tuulella, sillä myös Kiviksen ja Suhon bändi Nasty Needs oli valikoitunut jatkokeikalle.
“Heeheh”, hän hörötteli.
“Kuulitsä, miten jengi kohahti, kun teiät palkittiin. Ne oli niinku että mitä vittua. Oottekste te nyt stana vihdoin ajatellu hommata sen basistin?”
Kaipa se täytyy, ajattelin ja katselin ikkunasta ohi kiitävää Itä-Helsinkiä Aperitan pyrkiessä takaisin ulos jokaisen röyhtäyksen mukana.
————————————
NYT
The Hirvi teki syksyllä 2017 kymmenisen keikkaa alkaen Helsingin Nosturista ja päättyen Veliky Lukin kaupunkiin Venäjällä, lähellä Latvian rajaa. Oikeasti keikkapotpurin piti päättyä Pietariin, mutta johtuen erinäisistä epäonnisista ja varsin erikoisista episodeista matkalla Banka-klubille saavuimme sinne liian myöhään ja keikka oli pakko perua. Episodeista, joissa on sen verran huurretta ja epätoivoa, että ne lähes huutavat tulla käsitellyksi erillisessä kirjoituksessa.
Kilpailu Suomessa, etenkin kansallismusiikki- eli heviskenessä, on kovaa. Bändejä on tuhansia, mutta pienemmille akteille sopivia venueita parisenkymmentä. Metalliskenessä keski-ikä on korkea ja vaikka keski-ikäisen rokun saa treeneihin ja omalle keikalle, hänen saamisensa maksavaksi yleisöksi muiden pienempien bändien keikoille on lähes mahdotonta. Vaimo on sairas ja koirat pitäisi ulkoiluttaa. Ulkona on kylmä ja Youtubesta voi katsoa Iron Maidenin Wembleyn keikan koko loistokkuudessaan.
Olin varsin tyytyväinen saatuani myytyä syksylle tuonkin verran keikkaa, vieläpä parin keikan viikonloppuryppäissä. Olen ehkä vanhakantainen, mutta minun mielestäni bändi ei ole bändi vaan kerho, jollei se heitä keikkaa.
Kaikki eivät jakaneet tyytyväisyyttäni.
”Juha, oletko katsonut…”
Otto kirjoitti facebookissa. Tauon saattoi kuulla vaikka ääntä ei ollut.
”…karttaa?”
”Olen. En. Miten tohon voi vastata?”
”Miten olen ajatellut liikkua Narvasta Veliky Lukiin?”
Aivoni raksuttivat. Venäläinen promoottori Ruslan Kovalchuk oli muuttanut keikkapaikkan, sillä edellinen klubi toisessa kaupungissa oli mennyt konkkaan. Hänen mukaansa uusi välimatka oli ”short drive”. Avasin Google Mapsin ja eteeni lävähti tällainen näkymä:
Ajattelin, että venäläinen käsitys mittasuhteista poikkesi ehkä hieman suomalaisesta.
”Ai stana. Emmätiä. Vuokrataan Tallinnasta Transit?” kirjoitin.
”Mä en aja tuota väliä.”
Jusa liittyi keskusteluun
”Kymmenen tuntia Venäjällä autossa. No tänks.”
”Jusa, mä tapan sut.”
”Eiku mä tapan SUT.”
”No voi vittu oisko tästä voinut keskustella silloin kun nämä buukattiin?”
”Olisitko voinut katsoa karttaa silloin kun nämä buukattiin?”
Ei siinä auttanut. Kirjoitin Ruslanille. Venäläisten kanssa kommunikoidessa englannin kieliopin voi heittää romukoppaan.
”Ruslan, we have problem. How much money to get driver from Narva to Veliky Luki and then St. Petersburg?”
”350 € plus gas. With tourbus”, hän vastasi.
Päässäni suhisi taas. Kaduin verenpainelääkkeiden lopettamista syvästi.
”Jesus Christ Ruslan, that a lot of fucking money. We NOT get much from clubs.”
”I know. Russian driving very risky and road bad. Maybe rent Transit from Tallinn?”
”Band not want to drive.”
”Listen my city is at war. I try find cheaper option, but live 2000 km from Petersburg.”
Ruslanista ei siis ollut apua. Mutta ongelmat on tehty selvitettäviksi ja olen pyörinyt kuvioissa sen verran kauan, että tiedän jokusen tyypin myös idästä. Ensin kirjoitin virolaiselle Tanya Drum Ichoolle, joka pyörittää UCE-ohjelmatoimistoa Tallinnassa. UCE on nykyisin hiukan isompi kuin oma Elektrik Products -toimistoni, mutta pari vuotta sitten olimme vielä samalla viivalla. Tutustuin silloin Tanyaan, hän jopa tuurasi rumpaliamme The Physicistsin Baltian rundilla.
”Yo Tatjana”, aloitin.
”Juha.” Hymiö.
”What up?”
”We need driver from Tallinn to Narva to Veliky Luki to St. Petersburg. I think you is the only person crazy enough for that shit.”
Hymiö, jonka päällä on sädekehä.
”Hmm. I don´t know. Russian road very bad. What dates?”
Emoji panda, jolla on sormi nenässä ja poliisin koppalakki.
”Tatjana, you have no idea what Emojis you are using, do you? It is 14.-16.12.”
”Oh Juha you are right, I just press button. Sorry, that time no good for driving too. Gigs on that weekend.”
No niin. Yritin vielä paria korttia tuloksetta. Sitten kävin salilla ja pari päivää töissä ilman säätöä saadakseni itseni asettumaan. Muistin, että Elektrik Products oli järjestänyt venäläisten, valkovenäläisten ja latvialaisten doom metal -bändien taannoisen Euro-kiertueen Helsingin osuuden kuukausi takaperin ja kirjoitin kiertuemanageri Artyom Serdiukille.
”What up?”
”Juha good to hear from you. U drunk?”
”Not right now. But I have other problems!! U?”
”I’m on tour dude.”
Tämä lienee tulkittavissa myöntäväksi vastaukseksi
”Ok. Listen we need driver for couple of days Russian tour. Have u got anybody in mind?”
”Hmm my friend Alexander lives in St. Pete. He is metal guy. He might do it.”
Artyom pisti fb-linkin. Klikkasin. Sen takana punertava iso mies poseerasi intiaanisulkahattu päässään aurinkolaseissa loskan keskellä. Ajattelin, että nyt on kuski paikallaan.
”How much?”
”200 € + gas.”
Meni pari päivää. Artyom oli palannut kiertueelta ja kirjoitti jälleen.
”Juha. Alexander cannot come, he on tour december. But there is another. Pavel. Great guy. Good news, he will do it for 200 € INCLUDING gas.”
Artyom lähetti taas linkin, mutta en uskaltanut klikata sitä. Sen sijaan kirjoitin jätkille.
”No niin. Nyt on kuski. Pavel. Kakssataa kustantaa mutta sisältää bensat.”
Otto esitti autoilu-alan ammattilaisen näkemyksen.
”Saaks tolla ees bensoja?”
Jusa liittyi taas keskusteluun:
”Jätkät hei, Bloody Hellin Marko Skou lähtee varmaan bassoon tolle legille. Mä koulutan sen. Juha onks sulla sen numeroo?”
Mietin että kai se jotain minustakin kertoo, että kaikki ihmiset jotka tunnen ovat vakavasti mielisairaita. Minun nimeni on Juha Virtanen ja olen soittanut 30 vuotta metallia vailla kummempaa menestystä.