Lähes 30 vuoden tauon jälkeen paluun parrasvaloihin tehnyt thrash metal -yhtye The Hirvi työstää parhaillaan materiaalia tulevaa albumiaan varten. Yhtyeen kitaristi-laulaja Juha Virtanen avaa Kaaoszinelle tuoreessa artikkelisarjassa ”Old school killspree”-albumin tekoa ja sitä millaista hommaa ”työskentely” metallibändissä keski-ikäisillä rokuilla on. Voit lukea artikkelisarjan ensimmäisen osan tästä:

ENNEN:

Ensimmäisen bändin nimi oli Käytöskukka. Käytöskukka oli trio, joka soitti Iron Maidenia coverina ja esiintyi kerran yläasteen diskossa. Keikka kesti 15 minuuttia eikä johtanut toivottuun kanssakäymiseen suosion saati valuutan kanssa. Se oli niin paska keikka, että buukkaaja, kuvaamataidon opettaja, ilmoitti keikan jälkeen: ”Kuulkaas pojat. Parempi, kun ei puhuta mun sekaantumisesta tähän kenellekään.”

Bäkkärinä toimi jumppasalin pukuhuone. Istuskelin siellä keikan jälkihiessä silmät selällään adrenaliinista ja epätoivosta. Luokan hehkein teiniprinsessa ilmaantui ovenrakoon. Hänellä oli päällään turkoosi valtavilla olkatoppauksilla varustettu tyttötakki. Sille ropisi kasariglitteriä hiuksista aina kun pää kääntyi. ”Seehän. Hyyvin. Meeni” hän ilkkui venyttäen joka sanaa. Sanoin, että näyttäisi tissit tai painuisi vittuun. Tai no en sanonut, mutta olisi pitänyt sanoa. Nyt kun sitä ajattelee, yllättävän vähän sitä on noista ajoista muuttunut.

The Hirvi syntyi Espoonlahden lukion ensimmäisellä luokalla vuonna 1987. Istuimme kitaristi Mikko Poutiaisen kanssa illalla musiikkiluokassa ja jammailimme The Hirvi -kappaleen intron rockabillytiluttelua. Se kuulosti mielestämme niin typerältä, että päätimme nimetä bändin metalliin mahdollisimman epäsopivan elikon mukaan – tuon omituisen möllöttäjän, joka löntysteli ympäriinsä ja juoksenteli mistään mitään tajuamatta autojen alle. Kai se oli myös ideologinen vastaveto perinteisille ilkeille metallinimille kuten Slayer tai Venom. Olivat niin saatanan olevinaan.

Teimme neliraita-demon kyseisestä kappaleesta. Vahvistimeni, 60-wattinen jazz-kombo, jonka nimeä en enää muista, sanoi sopimuksensa irti kesken nauhoitusten ja rumpali, jonka nimeä en enää muista, meinasi kuolla nauruun. Se vain huusi, että ”paskana on, paskana on”. Taisin hiukan mottaista sitä sitten ja rumpali meni vaihtoon. Mutta mitäs ei kunnioittanut tragedian syvyyttä. Vahvistinrahojen tienaamiseen oli kuitenkin ravattu puoli vuotta ympäri Kivenlahtea tunkien Länsiväylä-ilmaisjakelulehteä kuuteensataan postilaatikkoon kaksi kertaa viikossa.

Yhtenä päivänä joulun alla oli luokkamme vuoro pitää aamunavaus. Poutiainen ja minä näimme mahdollisuutemme tulleen, sillä neliraita-demo oli vahvistimen räjähtämisestä huolimatta saatu kursittua kasaan. Pidimme aamunavauksen, joka sisälsi Mooses/Billy Graham -vitsin ja loppuhuipennuksena The Hirvi -kappaleen. Minä oikeasti ajattelin että biisi on niin saatanan kova että nyt tulee pillua ja dollaria ovista ja ikkunoista. Ei tullut. Sen sijaan rehtori käveli kuulutus-studioon kesken kaiken, katkaisi biisin ja piti meille puhuttelun. Hän ei ollut lainkaan pitänyt Mooses/Billy Graham -vitsistä ja uskonnonopettaja sitäkin vähemmän. Itse biisiä ei jostain syystä kommentoitu lainkaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Puhuttelu ei juuri heilauttanut elämääni, sillä olin juuri kuullut siirrosta Sibelius-lukioon, jonka aloitin tammikuussa 1988. Koulu oli vaikeuksissa erään aloittavan luokista kanssa, jolle jostain Murphyn lain tai huonon karman kautta oli ajautunut koulun surkein oppilaskatras, muun muassa Roope Latvala, Jimsonweedin Suho Superstar ja Milestonesin Marko Kiviluoma eli Kivis. Olin itse vasta juuri keksinyt lintsaamisen ja keskiarvoni oli vielä kelvollinen, joten ajateltiin että rauhoittaisin luokan ilmapiiriä. Tämä oli tietysti melkoinen harhaluulo.

NYT:

Istun koneen ääressä olohuoneen nurkassa. Edessäni on avoin Cubase-projekti The Hirvi -kappaleesta. Neljän raidan sijaan raitoja on 48, ja Jonin kitarat sekä taustahuudot ovat vielä kokonaan tekemättä. Editoin kitararaitojen lopukkeita. Koska nauhoitan riffit korkeintaan neljä tahtia kerrallaan, nauhoituspätkien loput ja alut täytyy sitoa tavalla tai toisella yhteen oudon kuuloisten taukojen ja klipsujen välttämiseksi. Nauhoitan perusriffejä neljä raitaa päällekkäin, kaksi Mesa/Boogieta ja kaksi Krankia. Molemmat ovat Kemper-mallinnuksia, joten pystyn soittelemaan niitä sisään kotioloissa kuulokkeet päässä influenssaisen seitsemänvuotiaan tuijottaessa taustalla Netflixistä jotain täysdebiiliä piirrettyä. Pitäisiköhän sille laittaa ruokaa?

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Minä en vastaa enkä kykenisi vastaamaan Hirvessä tarkasta soitosta. Sen sijaan kaahaan takana eli raidat tehdään helvetinmoisella säröllä. Joni tikkaa lopuksi päälle tarkasti ja kuivemmalla saundilla. Silti omatkin neljän raitaani on saatava soimaan erottamattomasti yhteen. Periaatteessa niiden on tarkoitus kuulostaa yhdeltä massiiviselta kitararaidalta. Käytännössä soitan yhden riffin molemmilla saundeilla n. 20 kertaa sisään ja painan stoppia kun olen omasta mielestäni saanut pari peräkkäistä kiertoa sisään tarpeeksi yhdenmukaisella groovella. Loppu on leikkaamista, pätkimistä ja liimaamista. Tyypillisesti neljän minuutin pohjakitaroiden soittoon ja editointiin menee 8–10 tuntia. Editointi on siinä mielessä mukavampaa, että sen voi tehdä pehmeässä Chesterfield-tuolissa. Soitto vaatii kovaa puuta perseen alle.

Eilen illalla Khroma-yhtye, jonka jonkinasteinen manageri olen, halusi soittaa minulle uusia tuotoksiaan. Kuten arvata saattaa, prosessi sisälsi melkoisesti Bombay Sapphire -ginin nauttimista ja yleistä sekoilua. Olo on valju, mutta tie on itse valittu. Ctrl-c, ctrl-v. Minun nimeni on Juha Virtanen ja olen soittanut 30 vuotta metallia vailla kummempaa menestystä.