Entistä isompi ja kauniimpi SmugglerRok jyräsi heinäkuun käyntiin Liedossa

Liedossa järjestettävä SmugglerRok oli kahdeksatta kertaa tulilla ja entistä suurempana. Itse asiassa kun esiintyjälistaa katseli, niin esimerkiksi perjantai oli esiintyjälistaltaan aivan kansainvälistä meininkiä. Itse olen kerran aikaisemmin ollut paikalla ja silloin esiintyjälista oli puhtaasti kotimainen. Nyt paikka oli muuttunut, mutta Liedon keskustassa oltiin pysytty. On tavallaan äärimmäisen hienoa, että keskellä kaupunkia voidaan järjestää tämän kaltaisia juhlia, jossa rokki raikaa pitkälle iltaan. Voi olla, että Varsinais – Suomen ulkopuolella Lieto ei paljoa sano ihmisille, mutta toivottavasti siihen tulee muutos. Paikalle on loppujen lopuksi erittäin helppo tulla ja tämän vuoden kaltaisella esiintyjälistalla päästään melko lailla pitkälle ihan mihin tahansa muuhun kekkeriin verrattuna. Festivaali oli muuttanut ajankohtaa elokuusta heinäkuulle, joka oli sinällään rohkea veto, kun samaan aikaan oli Keskiaikamarkkinat, Provinssi ja Tuska, joka ehkä eniten saattoi verottaa raskaamman rockin ystäviä. Tosin Suomen suvesta tuskin viikonloppua löytyy, jolloin ei olisi jotain samaan aikaan. 

Festivaalialue oli hiekkakenttä, joka ei onneksi helteisenä päivänä kuitenkaan pölynnyt ja maapohja oli kova. Päivä oli hemmetin kuuma, mutta onnea toi ajoittaiset pilvet ja tuuli. Heti alueelle sisään tullessa oli mahdollisuus käydä ikään kuin autopesulla kroppansa kanssa ja suihku näytti olevan monelle mieluinen kohde.

Ystävällisen tädin tarkastettua minut oli aika tsekata perjantaipäivän aloittanut Negatiiviset Nuoret. Lahtelaislähtöinen bändi on nimeä lukuun ottamatta mennyt minulta toistaiseksi ohi, mutta nyt sekin puute on korjattu. Saavuin paikalle juuri kun kitaristin kieli katkesi ja yhtye manasi varakitaran puutetta. Bändi ei kuitenkaan antanut moisen ongelman haitata menoa vaan paahtoi koko sydämen kyllyydestä. Yhtyeen musiikillinen ulosanti ja varsinkin asenne oli punk, mutta lauluosuuksissa oli paljon räppiä ja yllättävän hyvin nuo kaksi tyyliä toimivat symbioosissa. Bändissä oli nuorta energiaa, tervettä röyhkeyttä sekä rohkeutta ja välinpitämättömyyttä ja varsinkin rytmiryhmä jaksoi heilua koko sielun voimin.  

Biiseistä mieleen jäi ”Roskaruokaa ja paskahuumorii” sekä ”Britneyn hiukset”. Yhtye ei ole mikään vasta-aloittelija, mutta livenä se tuntui olevan vielä hieman raakilemainen, joskin arvostan kyllä sellaista ”ei se ole niin justiinsa” -meininkiä. ”Niinku sut omistaisin” –biisiin päättynyt keikka ei vielä saanut massoja liikkeelle, mutta se on usein aloittajan roolin kohtalo. Kunnioitettavaa on, että yhtye ei antanut sen vaikuttaa ja luulen, että yleisöstä löytyi muutama uusikin kuuntelija. 

Sitten ohjelmassa olikin tunnin tauko, johon olisi voinut keksiä jotain muutakin kuin DJ:n, jonka soittolista oli kuin suoraan Radio Rockista. Ymmärrettävää toki, että roudaustauko pitää olla, mutta mikäli ymmärsin ihmisten puheista, että aikaisemmin olisi ollut kaksi lavaa. Myönnettävä on, että jos olisin ollut dokaamassa, niin tunnin tauot olisivat voineet olla hyvästä. Olisi voinut keskittyä myös sosiaaliseen elämään, kun ei olisi tarvinnut juosta bändien perässä koko ajan tappotahdilla. Valitettavasti olin kuitenkin selvänä oleva introvertti, joten tunnin tauko tekemättä mitään oli aika pitkä, varsinkin kun se toistui jokaisen bändin jälkeen. Positiivisena asiana oli se, että rannekkeen kera yleisöllä oli vapaus kulkea sisään ja ulos.  Juontajana pätevästi toiminut Viki kehotti kääntymään Jaloviina-kärryn puoleen ja tietysti oma moka, että en niin tehnyt.

Pari viikkoa aikaisemmin minulta jäi Hardcore Superstar Sweden Rockissa tsekkaamatta, kun jäin kiinni mainion Walter Troutin keikkaan. Smugglerrokissa oli siis täydellinen tilaisuus paikata menetetty keikka ja onneksi sain nähdä bändin nyt. Lavalle roudatut tähdet sekä ristit väärinpäin enteilivät hyvää, sillä kyllähän hyvä rock-keikka on hieman syntinen. Tuskin Hardcore Superstar sen enempää kumarsi alakertaan päin, vaan oletan kyseessä olleen enemmänkin symbolinen ele rockista paholaisen musiikkina.

”Catch Me If You Can” – biisillä alkanut keikka oli kyllä sikäli rockin juhlaa, että siinä ei murjotettu vaan homman nimi oli rockin ylistys ja juhlat. Vokalisti Jocke Berg jaksoi helteestä huolimatta laulaa, tanssia ja pitää meininkiä yllä koko keikan ajan. Berg sai runsaasti lisääntyneen yleisön kuin syömään kädestä, sillä kaikki ”make some noise” – huudot sekä ”make some waves” – käsien heilutukset saivat poikkeuksetta innostuneen vastaanoton. Berg on kaikin puolin oivallinen keulahahmo, jolla on karismaa, taitoa ja näyttävyyttä. Helteestä puheen ollen, niin vielä kovemman tempun teki kitaristi Vic Zino, joka väänsi keikan alusta loppuun nahkatakki päällä. Hattu pois, sillä minä olisin pökrännyt useampaan kertaan.

Suurimman osan setistä lohkaisi keväällä ilmestynyt albumi ”Abrakadabra”. Uudelta levytä kuultiin avausbiisin lisksi ainakin ”Forever And Day” ja ”Weep When You Die”. Sen verran yleisö innostui uudemmastakin materiaalista, että taputtavien käsien joukossa ilmassa heilui myös kävelykepit. Ihan vanhimpaan materiaaliin päästiin myös kiinni, sillä ensilevyltä soitettiin mainio ”Liberation”, jonka aikana Berg laskeutui lavalta tervehtimään rock ’n’ rollin opetuslapsia. ”This ain’t no library, this is a rock ’n’ roll show” Berg huudahti muutamaan otteeseen ja näytti esimerkkiä kietaisemalla bissen yhdellä huikalla naamaan. Vähempi tietysti ei olisi kelvannutkaan, jos ohjelmaan kuului ”Last Call For Alcohol” ja ”Moonshine” – nimiset biisit. 

45 minuutin jälkeen yhtye poistui saapuakseen vaadittuna takaisin soittamaan uuden levyn nimibiisin sekä kenties Suomen maaperällä tunnetuimman hittinsä ”We Don’t Celebrate Sundays”. Edellisen levyn nimikappaleeseen ”You Can’t Kill My Rock ’n’ Roll” päättynyt keikka kuvasi juuri sitä henkeä, mistä Berg mainitsi: Kaiken voitte viedä, mutta rock ’n’ roll on ja pysyy. Siinä hengessä keikka oli vallan mainio tunnin mittainen energiapommi, johon bändikin tuntui olevan tyytyväinen heidän tervehtiessä vielä silloinkin yleisöä, kun puolet kamoista oli jo kannettu pois.

Jälleen oli tunti aikaa tehdä havainnointia ja silmään pisti, että vaikka perjantain ohjelma olikin niin sanotun raskaamman musiikin juhlaa, niin yleisöä oli kaikista ikäluokista ja vaikka ikäraja oli kahdeksantoista, niin paikalle oli selvästi saapunut kokonaisia perheitä. Hauskaa tuntuivat kuitenkin kaikki tulleen pitämään ja osa yleisöstä oli esimerkiksi heittänyt punaiset lakit päähän ja hard rockin kulta-aikaa henkivät liivit niskaan ja pistivät huoletta tanssiksi joka bändin kohdalla. Yleisössä tuntui kaikin puolin vallitsevan leppoisa tunnelma, vaikka toki loppua kohti moniin alkoi iskemään pitkän päivän myötä väsy. Järjestyksenvalvonta oli toimivaa juuri oikealla rennolla, mutta asiallisella tavalla.

Seuraavaksi oli luvassa päivän toinen kotimainen akti Sonata Arctican muodossa. Siinä missä Hardcore Superstar luotti Marshalleihin, niin Sonata Arctica panosti pelkistetympään, mutta myös näytttävään ilmaisuun. Minulla kesti tovi tajuta, että tottakai kemiläisellä yhtyeellä oli lavasteissa talvi mukana. Jännästi se oitis viilensi oloani ja teki olon kotoisaksi. Introna heillä soi aina mainio ”Always Look On The Bright Side Of Life”, jonka jälkeen show jyrähti käyntiin “The Wolves Die Young”- biisillä. Yhtyeen näkemisestä oli hetki kulunut ja hävettää tunnustaa, että kieltämättä en ensiksi edes tunnistanut hiuksiaan kasvattunutta vokalisti Tony Kakkoa. Ihan samanlaista myrskyisää rullaavuutta yhtye ei tavoittanut kuin Hardcore Superstar, mutta perusvarmaa työskentelyä ja yleisölle yhtye tuntui kelpaavan oikein hyvin. Minun täytyy myöntää, että vaikka Sonata Arcticassa ei ole mitään vikaa ja siinä on kaikki elementit niin sanotusti kohdallaan, niin minulle yhtye ei ole iskenyt samalla tavalla kuin monille muille. Huolimatta siitä, että minun silmiini suurin intohimo esiintymisestä tuntui puuttuvan, niin ei muuten ole juurikaan mitään mistä voisi suuremmin moittia. Kakko lauloi hyvin, otti yleisön haltuun ja bändi soitti mainiosti sekä yleisö rokkasi mukana. ”Amazing Days Of Grays”, ”I Have A Right” ja ”Full Moon” takasivat sen, että Lieto otti bändin vastaan avosylin ja yhteislaulua viriteltiin vahvaan sävyyn. Kaikkien maailman rakkauslaulujen joukkoon Kakko ilmoitti tehneensä myös oman osuutensa ja tuntuu, että puhe rakkaudesta sai bändiin hyvää voimaa ”Paid In Full” – biisissä. Kakko kyseli yleisön ikärakennetta ja rakensi näin aikajanaa esimerkiksi ”Kingdom For A Heart” – kappaleen puitteissa. Välillä vauhtia jäähdyteltiin ”Tallulah” – hitaalla, kunnes edellä mainittu ”Full Moon” lisäsi taas kierroksia. 

Loppuun bändi vetäisi vielä vodka – tyyppisen kliimaksin, jossa jokainen yleisön edustaja pääsi kiljaisemaan sanan ”vodka” koko sydämensä kyllyydestä. Yhtyeen show oli varmaa ja viimeisen päälle ammattimaista, josta paistoi tietynlainen rutiini. Pienenä lisähuomiona, joka on jäänyt minulta aikaisemmin noteeraamatta, mutta kiipparisti Henrik Klingenbergillä kuulosti olevan myös hyvä lauluääni. Vaikka yhtye ei minun lasini vodkaa olekaan, niin kyllä yhtyeen näkemisestä jää aina jollain tavalla hyvä mieli.

Seuraavalla tauolla alkoi DJ:n rooli käydä turhaksi, sillä kanadalaisen Danko Jonesin soundcheck alkoi olla äänentasoltaan sitä luokkaa, että siinä oli turha kilpailla mukana.

Trion hyökättyä lavalle soundit kuitenkin vielä vähän hakivat paikkaansa, sillä basson pommikonemainen jyrinä pyyhkäisi Liedon yli, mutta Jonesin laulu ja varsinkin kitara olivat avausbiisissä hieman hukassa. Muuten kyllä vauhtia riitti, vaikka herra Jones tuntuikin aluksi normaalia vaisummalta. Keikan myötä se normaali suunpieksijä sieltä löytyi ja sen jälkeen bändiä ei pidätellyt mikään. ”I Gotta Rock”, I’m In A Band” ja varsinkin ”First Date” saivat yleisöönkin vauhtia. Kellon tikittäessä yhtätoista illalla valoistakin alkoi jo olla jotain hyötyä. Jonesin lisäksi vauhtia piti yllä erityisesti basisti John C., joka jaksoi pomppia ja ilmeillä. 

Bändin esittelyn ohessa Jones jaksoi käydä dialogia yleisön kanssa ja reagoi huuteluun tykittämällä välittömästi takaisin. Trion voima oli valtava ja tarttui yleisöön, joka pisti iloisesti moshaten ja osallistumalla itsekin esitykseen monin tavoin. Ennen ”You Are My Woman” – biisiä Jones huomasi alueen reunalla olleen VIP- teltan ja antoi vahvasti kritiikkiä sinne suuntaan, että kuinka jengi istuu siellä vain kännykät kädessä pätemässä. Tottakai minäkin olin juuri kännykällä tekemässä muistiinpanoja, joten hymyn läpi tunsin kyllä piston sydämessä. Tästä riemastuneena Jones julisti lavan edustan olevan varsinainen VIP – alue sekä siellä rokkaavat ihmiset olevan todellisia VIP – vieraita ja kyllähän hän siinä kieltämättä aivan oikeassa oli. Illan mittaan jengi alkoi olemaan jo vähän soseessa, joten joidenkin tanssiaskeleet ottivat näyttävämmin sivuaskeleita ja rytmi oli hakusessa, mutta yhtä kaikki meininki oli kovaa. Keikan loppu alkoikin olemaan varsinaista hittiputkea, sillä lehmänkellon tarkkuudella soinut ”Full Of Regret”, tarttuva ”Had Enough” ja setin päättänyt ”My Little RR” olivat kaikki Suomen radioaalloiltakin tuttuja biisejä. Jones huomio yleisössä ollutta Kanadan lippua kantaneen takin kuten myös ihmisen, joka oli Accept-paidassaan ”bored as fuck while I’m singing my balls off”. Samaan hengenvetoon Jones tunnusti olevansa myös midnight mover ja metal heart. Aikamoinen rockin vihaaja täytyy olla, jos Danko Jonesin keikasta ei saa mitään irti. Tosin on itsekin myönnettävä, että välillä tuntui kuin Jones olisi soittanut yhtä pitkää biisiä. 

Viimeinen tauko alkoi jo tuntumaan raskaalta odottelulta, sillä illan pääesiintyjän Acceptin esiintymisaika oli 00.45. Toisaalta oli ihan hauska seurata kuin Danko Jonesin minirumpusetti siirrettiin lavalta ja se oli hetken vierekkäin Acceptin melko lailla kookkaamman kioskin kanssa. Viimeisimmän ”Too Mean To Dien” – levyn mukaiset lavasteet asettuivat lavalle odottamaan teutonihevin isää ja kaikin tavoin legendaarista Acceptia.

Ilman kuulutusta saksalaisella tarkkuudella tasan klo 00.45 pärähti intro soimaan ja sitä seurasi uusimmalta levyltä oleva ”Zombie Apocalypse”. Bändi oli kyllä huikeassa iskussa ja nahkahousuissa heilunut kitaristi Wolf Hoffman näyttää siltä kuin ei vanhenisi lainkaan. Yhtyeestä paistoi soittamisen ilo eikä sen olemus ollut mitenkään leipääntynyt. Vokalisti Mark Tornillo revitteli koko sydämensä kyllyydestä ja lavalla riehuneet Hoffman ja bändiin Hoffmanin klassisen musiikin seikkailuista mukaan liitetty kitaristi Philip Shouse muodostivat yhdessä dynaamisen duon, jotka jaksoivat muodostaa erilaisia kuvioita ja sahata lavaa päästä päähän. Jostain syystä nykyään kolmella kitaralla operoiva bändi oli työntänyt kitaristi Uwe Lulisin ja Peter Baltesin korvanneen basisti Martin Motnikin taustalle omille korokkeilleen. Sellainen huomio tuli tehtyä, että enpä ole aikaisemmin pistänyt merkille, että kuinka taitava rumpali Christopher Williams onkaan. Seuraavan kerran kun pääsette bändin keikalle, niin seuratkaapa miehen uskomatonta soittoa.

Uudelta levyltä soitettiin vielä ”Overnight Sensation” ja paluun jälkeiseltä ajalta mahtava ”Teutonic Terror” sekä vähemmän mahtava ”Pandemic”, mutta muuten mentiin pitkin klassikkolinjaa. ”Restless & Wild”, Danko Jonesin mainitsema ”Midnight Mover”, kohtuullisissa yleisönhuudatuksissa pysynyt ”Princess Of The Dawn”, äärettömän hienon soolon sisältänyt ”Fast As A Shark” ja yleisöä osallistanut ja lyhyen rumpusoolon sisältänyt ”Metal Heart” olivat yhtä raskaan rockin juhlaa. Yleisö meni pähkinöiksi viimeistään siinä vaiheessa, kun alkoi keikan päättänyt anthem ”Balls To The Wall”. Yleisön sormiensa ympärille kietonut bändi päätti keikan melkoiseen pyörremyrskyyn. Olihan mahtava keikka ja jos jotain negatiivista on löydettävä, niin minun kohdalle soundit olivat varsin diskanttiset ja muna puuttui, vaikka oli kolmen kitaran valli. Toisaalta keskellä ollut ystäväni sanoi basson iskeneen rintaan niin, että tärähti. Acceptin keikka oli kyllä sellainen heavyn ilotulitus, että ei paremmasta väliä. Valitettavasti yhtye oli jättänyt merchandisen kotiin ja kaivattu paita jäi hyllystä puuttumaan.

Pitkiä taukoja ja suhteellisen myöhäistä aikataulua lukuun ottamatta SmugglerRok oli mitä mainioin festivaali. Sympaattisella tavalla kotikutoinen, mutta silti ihan ehta festivaali kaupunkimiljöössä eikä mitkään pahaiset kyläjuhlat. Hyvin mielin sai lopulta hyvin rakennetulta alueelta poistua ja kaikista tärkein eli ohjelma oli perjantain osalta silkkaa timanttia. Tästä on hyvä jäädä odottamaan ensi vuotta ja toiveena on, että ohjelmisto pysyy samanlaisena.

Kuvat: Teemu Kivekäs