Entwine – Chaotic Nation

Kirjoittanut Teresa Liljeberg - 28.9.2015

Vanha kansa tietää, että kiireessä ei tule kuin kusipäisiä lapsia. Pitkän linjan raskas rock -partio Entwine tietää tämän myös, eikä turhia hoppuillut edellisen albumin, 2009 ilmestyneen ”Painstainedin” jälkeen. Näistä syistä, kohtalaisella mielenkiinnolla ”Chaotic Nationia” varrottuani huomasin pyöritteleväni kysymystä siitä, olisiko levyssä jonkinlainen aikavääristymä: olisinko ollut albumista samaa mieltä, jos se olisi ilmestynyt kolme-neljä vuotta aiemmin? Rima on luonnollisesti korkealla, mutta tyytyykö kuuntelija vähempään odotuksen viimein päättyessä, vai onko hyväkin levy pettymys, jos se ei pysty vastaamaan odotuksiin prikulleen?

Jos nyt lähdetään liikkeelle ihan siitä, että ”Chaotic Nation” on oikein mainio Entwine-julkaisu. Ilmaisuja ”rapea”, ”kirpeä” ja ”pitkään kypsynyt” ei välttämättä aivan ensimmäisenä yhdistäisi levyarvioon, mutta ne ovat koko lailla päteviä ilmaisuja kertomaan tämän täyspitkän kokonaistuntumasta. Se on ikään kuin irtokarkkisekoitus, jonka joku muu on valikoinut; pussissa on suurella todennäköisyydellä niitä herkkuja jotka olisit kauhonut mukaan itsekin, mutta takuuvarmasti myös muutama yllätys. Kuten irtokarkkienkin kohdalla se, että ovatko ne yllätykset miellyttäviä vai eivät, onkin sitten täysin makuasia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Levyn avaa osuvahkosti nimetty ”End Of Silence”, jonka jälkimakua pyöritellessä heitin ilmoille ei-niin-varovaisen arvion, ettei tätä levyä aivan turhaan kuutta vuotta odoteltu. Entwinen evoluutio tunnelmallisesta goottimetallista nykypäivän rouheaan raskaaseen rockiin on ollut varsin luonnollisen oloinen. Yhtyeen tunnistettava soundi, Mika Tauriaisen omaleimainen ääni sen keihäänkärkenä, on pitänyt tuotannon yhtenäisenä ja tähän äänimaailmaan tykästyneille helposti lähestyttävänä, ja vaatii toisinaan enemmänkin kaivelua löytää albumikohtaiset muutokset. Apropoo, Tauriaisen äänestä voisi mainita sen, että herran ulosanti ”Chaotic Nationilla” on terävimmillään. Ilmaisusta löytyy mukavaa pientä odottamattomuutta, jonka koukut kohdalle osuessaan nykivät sydänjuurista täsmälleen oikealla volyymilla. Tästä menee krediittiä myös sanoituksille, joihin havaitsin kiinnittäväni enemmän huomiota kuin aiempien levyjen kohdalla. Tällä kertaa kaikenlaisia pieniä oivalluksia ja suuresti kannattamaani toteavaa, lakonista maalailua on muutama ripaus enemmän, ja kaiken kaikkiaan lyriikat tuntuvat hiotummilta ja mietitymmiltä.

Sinkkubiisi ”Plastic Worldia” seuraava voimaballadinsävyinen ”As We Arise” oli albumin ensimmäinen yllätyskarkki, suoranainen vaahtokarkkikuorrutettu pala rocky roadia. Näin sulavasti pop-standardeihin sujahtanutta Entwinea en sentään odottanut kuulevani, mutta en sanoisi sen väärinkään olevan. Jos jokin skeittipunkin ja emopopin jälkeläinen ison lätäkön takaa olisi tästä biisistä vastuussa, sitä renkutettaisiin seuraava puoli vuotta kaikilla valtavirran radiokanavilla. Niin sanottua kakkossinkkukamaa.

Yllätysmomentista toivuttua ”Lost But Still Alive” nykäisee pelin taas perinteisemmän Entwine-ilmaisun pariin; tämä on sitten tarkalleen sitä, mitä yhtyeeltä voi aina odottaakin. Tässä on oikeastaan siististi niputettuna ehkäpä tyypillisimmät Entwine-elementit, aina introsta loppuhidasteluun. Toinen lähes äärimmäistä ”entwineismiä” edustava raita levyllä on ”Revolt For Redemption”, joka vie tunnelmoinnissaan ajoittain jopa ”Gonen” ja ”Time Of Despairin” aikoihin. Näiden lisäksi sitä kaikkein ennalta-arvattavinta Entwine-materiaalia ei oikeastaan ole; nekin biisit jotka kaavaan muuten mahtuisivat, on pöyhitty muutamalla sovituksellisella täsmäaseella pitämään mielenkiintoa yllä. Sitten on ”The Evil Lives In Shadows”, joka onkin jo jotain aivan muuta kepeän jazzahtavine steppitunnelmineen aina kertosäkeeseen asti ja taas takaisin. Kuvitelkaapa tähän bändi soittelemaan 20-luvulle savuiseen satamakadun kapakkaan jazz-tyttöjen joratessa – ja kiitos Entwine-filtterin, tämäkään erikoisuus ei tunnu lainkaan päälleliimatulta kokonaisuudessa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Summa summarum, ”Chaotic Nation” on niitä levyjä jotka tänä vuonna ovat lunastaneet niille asettamani odotukset. Se saa aika ajoin naurahtamaan yllättyneen ilahtuneena – ”jumalauta, täällähän on duuria!” – ja toisaalta myhäilemään tyytyväisenä tuttuudelle. Kuten Aksu Hanttu ja Mika Tauriainen hiljattain KaaosTV:n haastattelussa totesivat, niin kyseessä on eittämättä yksi bändin monipuolisimpia julkaisuja, mutta se ei syö albumin yhtenäisyyttä lainkaan. Pohdiskelin tosin vielä tovin sitä, kuinka pahoin kuuntelukokemus oikein värittyi kuuden vuoden entwinettomuuden vuoksi, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, ettei sillä ole oikeastaan väliä. Bändin omassa retrospektiivissä ”Chaotic Nation” kestää kepeästi vertailua vahvimpaan tuotantoon, ja väittäisin, että raskaamman rockin ja metallin nykytrendien seassa on tälle levylle tilaa ja jopa tilausta. Sekä irtokarkki- että musiikkipreferensseihin on hyvä nojata elämän pieniä iloja etsiessään, joten progemetallia tai Mattia ja Teppoa suurkuluttava ei välttämättä saa ”Chaotic Nationista” irti juuri mitään, mutta Entwinen ja tyylillisten sisarusbändien ystävälle albumi tarjoilee sujuvan ja koukuttavan hiukan vaille kolmevarttisen.

8/10

Kappalelista: