The Rasmus "Dark Matters" -levy

Epäfanin arvio The Rasmuksen ensimmäisestä albumista viiteen vuoteen: katsaus moderniin ”Dark Mattersiin”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 11.10.2017

Ensimmäisen tunnustuksen paikka: en ole koskaan ollut The Rasmus –fani. Olen totta kai kuunnellut yhtyeen tuotannon muutamaan kertaan läpi (minkä tein vielä varmuudeksi kerran ennen itse arvostelua.) Bändin legendaariset hitit kuten ”F-F-F-Falling”, ”In The Shadows”, ”Sail Away” ja ”No Fear” ovat iskostuneet tajuntaani omasta nuoruudestani ja osaan arvostaa sekä ymmärtää bändin menestystä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Muistan erityisesti nuorempana katselleeni ”Livin’ In A World Without You” –kappaleen musiikkivideota The Voice –kanavalta ja tykänneeni sekä videosta että kappaleesta. Tietyllä tavalla oli olemassa ajanjakso, jolloin yhtyeen musiikilta ei täällä Suomessa voinut välttyä. En kuitenkaan ole koskaan juuri yhtyeen musiikista pitänyt, ja jos olen halunnut istua kuuntelemaan jotain orkesterin tuotosta, on kokemus ollut melko mitäänsanomaton.

Funkimman rockin parissa aloittanut yhtye keräsi kotimaassa tasaisesti suosiota kiinnittäen jonkin verran huomiota myös naapurimaissa. Kuitenkin yhtye alkoi vakiinnuttamaan nimeänsä sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti viimeistään vuoden 2001 albumillaan ”Into” (ensimmäinen julkaisu, jossa bändin Rasmus-nimeen lisättiin etuliite ’the’), jonka musiikki kallistui todellakin jo radioystävällisempään suuntaan. Vuoden 2003 albumi ”Dead Letters” oli musiikillisesti paljon rockahtavampaa ja siivitti orkesterin vielä suurempaan suosioon, joka varmasti kulminoitui vuoden 2005 laadukkaaseen ”Hide From The Suniin.” Tässä kohtaa yhtyeen diskografiaa voin jo hyvin sanoa materiaalin olleen kansainvälisestikin melko laadukasta ja taso jatkui vielä vuonna 2008 julkaistulla, ympäri maailmaa äänitetyllä ja isolla rahalla tehdyllä konseptialbumilla ”Black Roses.” Vuonna 2012 julkaistiin yhtyeen eponyymi kahdeksas albumi, joka on kaikin puolin mielestäni kliinistä, mielikuvituksetonta skandinaavipoppia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Nyt viiden vuoden jälkeen yhtye ilahduttaa fanejaan niin kotosuomessa kuin ympäri maailmaa uudella albumillaan ”Dark Matters.” Viidessä vuodessa formaatti ei juuri ole muuttunut: kymmenen noin kolme minuuttia kestävää kappaletta, joista jokaiseen on haluttu saada modernia särmää ja hittipotentiaalia. Julkaistiinpa melkein puolet albumin kappaleista jo etukäteen, mikä toki on nykyään melko tavallista. Bändin keulakuva Lauri Ylönen kertoo uusien kappaleiden juontuvan halusta tehdä sellaista musiikkia, jota he itse kuuntelisivat. Vaikutteet viimeisen viiden vuoden aikana julkaistulta pop- ja rockmusiikilta ovat selviä.

Linkin Parkin viimeisintä tuotantoa muistuttava ”Something In The Dark”, ysäripopin poikabändeiltä lainaava ”Nothing”, albumin keskelle asetettu ”Empire”, sekä ”Silver Night” omaavat juuri sellaista tuotantoa, jota viimeisen viiden vuoden aikana radiossa on kuultu. ”Nothingin” kertosäkeen melodiakoukku lainaa sellaisilta tuottajilta kuten Calvin Harris ja Diplo ja ”Empiren” droppi ennen varsinaista kertosäettä tavoittelee häpeilemättä kohti Iggy Azaleaa. ”Silver Night” omaa samanlaista eteeristä ja rentoa fiilistä kuin Ellie Gouldingilla yhdistellen soundiinsa lisäksi kevyesti Ed Sheerania, jonka vaikutus kuuluu myös ”Deliriumilla.”

Mukana on toki myös Rasmusta itseään. Albumin avaava ”Paradise” käynnistyy hyvin tyypillisellä i-ii-III-ii–sointukululla, ja sen pre-chorus on luonteeltaan jotain sellaista, joka vie kuulijansa ajassa takaisin kymmenen vuotta. Tyylillisesti kappale olisi ihan hyvin voinut kuulua jo yläasteen musiikinkirjaan Zen Cafén ja Apulannan varhaisten hittien kanssa. Rajumpaan meininkiin päästään kotimaisen supersankarielokuva Rendelin tunnuskappaleenakin tunnetussa ”Wondermanissa”, jossa kitarat tiputetaan alas drop B-vireeseen ja tuplabasarit tykittävät. Musiikillisesti kappale ei sovellu albumille mitenkään erityisen hyvin, ja sen olisi voinutkin sulatella paremmin vain pelkkänä singlenä elokuvaa varten – vanhojen hyvien aikojen tapaan. ”Crystallinen” groovaavat kitaralinjat vievät kuulijan ”Dead Lettersin” aikoihin. Päätöskappale ”Dragons Into Dreams” palauttaa mieleen ”Black Rosesilla” kuultuja Depeche Mode –vaikutteita rauhallisella tunnelmallaan, jota tähdittää raskaiden pisaroiden lailla tippuvat synth bass –iskut, jousiarpeggiot, sekä muutamat nätisti taustalle asetellut päilyvät koristeet, jotka muistuttavat paikoitellen jopa Animal Collectiven ja MGMT:n psykedeelisiä helistelyjä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Dark Matters” on retrospektiivinen katsaus siihen musiikkiin, jota tekijänsä ovat kuluttaneet hiljaiselonsa aikana. Mukana on kaikuja niin Ylösen soolotuotannosta kuin Rasmuksen omasta menneisyydestäkin. Albumin tuotanto on hyvin modernia ja kansainvälistä. Eikä ihmekään; albumin tuottamisesta vastaa tuottajaryhmä ”The Family”, johon kuuluvat Iggy Azalea ja Fifth Harmony. Tämä on tietyllä tavalla täysin ymmärrettävääkin, sillä The Rasmus tuskin tekisi paluutaan musiikkiin turhan vaatimattomasti. Tavallaan tämä tuotantotyyli ja versio popista on ehtinyt kuitenkin jo hieman vanhentua. ”Dark Mattersin” kappaleet kurottelevat vuosien 2012-2014 radiopoppiin, joka on kuitenkin ehtinyt siirtyä jo hyvin trap-vaikutteiseen tuotantoon. Kyllä Ylösen ulosanti paikoitellen tarkoituksellisesti tavoittelee rap flow’ta, kuten kappaleessa ”Nothing”, mutta muutoin albumin musiikki ei ihan uusimpien villityksien kelkkaan ehdi.

Albumi on kuin yksi kompressoitu päiväkirja, jota on pidetty siitä asti kun edellisen albumin pölyt saatiin karistettua jaloista. Tämä henkilökohtaisuus ja rehellisyys tuo hivenen lisää orgaanisuutta radioystävällisen poprockin keskelle. Ja vaikka koko albumin telos onkin saada myös kansainvälistä menestystä, sen melankolinen yleisvire on erehtymättömän suomalaista. Laadullisesti albumi ei yllä kuitenkaan bändin menestyslevyjen tasolle. Tämä saattaa kuitenkin olla tietyllä tapaa nostalgian luoma mielikuva. Nyt on kuitenkin toisen tunnustuksen paikka: kaikista The Rasmuksen albumeista nautin eniten juuri tämän kuuntelemisesta. Koen ”Dark Mattersin” sisältävän bändin rehellisintä, ilmavinta ja tarttuvinta materiaalia, jota minun ei ole tarvinnut kuunnella montaa kertaa nauttiakseni edes hieman, toisin kuin yhtyeen aikaisempien julkaisujen kohdalla.