Epäpyhän alku ja juuri – klassikkoarviossa 40-vuotias ”Mercyful Fate” -EP

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 8.11.2022

Vuosien 1981–1982 vaihteessa loppuvaiheessaan viisimiehiseksi kasvaneesta kööpenhaminalaisesta heavy-punkia soittaneesta yhtyeestä, Bratsista, kehkeytyi metallisemman muodonmuutoksen seurauksena uusi yhtye: Mercyful Fate. Yhtyeen sointi perustui punkisti soitettuun uuden aallon brittiläisen heavy metalin, 1970-luvun hardrockin ja progressiivisen rockin keitokseen. Brats rakenteli vuoden 1981 uuden tyylisuuntansa mukaisia, melodisen hevahtavia mutta jossakin määrin kulmikkaita biisejä.

Valtavirran punkimpaan uuden aallon musiikkiin viehättänyt levy-yhtiö CBS antoi kuitenkin potkut suojateilleen oltuaan tyytymätön yhtyeen uuteen, radikaalin okkultistiseen ja musiikillisesti rönsyilevän metalliseen tyyliin eikä yksin uuden vokalistin tottumukseen laulaa kappaleita epätyypillisesti falsetissa. Yhtyeen ytimen perustivat corpse paint -tyyppistä kasvomaskia jo noina aikoina performansseissa ja promokuvissa käyttänyt vokalisti Kim Pedersen aka King Diamond, basisti Timi Hansen, kitaristit Hank Sherman ja Michael Denner sekä rumpali Kim Ruzz.

Neljän biisin ”Mercyful Fate” -EP tunnetaan joissakin piireissä nimellä ”Nuns Have No Fun” -EP. Kokonaisuus äänitettiin ja miksattiin Stone Studiolla, Hollannin Roosendaalissa kahden päivän aikana syyskuussa 1982. Sen äänitti Willem Steetjes. Miksauksesta ja tuotannosta vastasi puolestaan Jac Hustinx. Albumin mustavalkoisen noidanpolttorituaalin kuvituksen piirsi puolestaan Ole Poulsen. Levyn ensipainoksen julkaisi pienlevy-yhtiö Rave-On Records. Vuonna 1987 ”EP” julkaistiin olennaisena osana Mercyful Faten ”The Beginning” -kokoelmalevyä.

Shermanin villeillä ja jopa kaoottisilla kitarasooloilla alkavat ja nopeatempoiset ”Doomed by the Living Dead” ja ”Corpse without Soul” ovat eräät yhtyeen tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista biiseistä. Esimerkiksi Slayer ja Metallica ovat imeneet edellämainituista biiseistä korvin kuultavia vaikutteita varhaisiin tuotoksiinsa. Myös kesän 2022 Tuskan tajunnanräjäyttävän kovalla keikalla molemmat kappaleet olivat olennaisessa osassa yhtyeen livesettiä.

EP:n vähemmän tunnetuista kappaleista ”Nuns Have No Fun” on erinomaisilla glam- ja hard rock -melodioilla sekä täydellisyyttä hipovalla rakenteella EP:n musiikillisesti pisimmälle jalostunut biisi. King Diamond ei poikkeuksellisesti hyödynnä kappaleessa juurikaan korkeilla nuoteilla operoivaa falsettilauluaan, vaan vaikeroiden hoilaamansa baritonilinjat toimivat kappaleessa oikein hyvin kappaleen pirtaan istuvana tulkintatyylinä. Biisin röyhkeän rienaava teksti alleviivaa vokalisti Diamondin epäuskonnollista vakaumusta vähintään yhtä paljon kuin tämän mustaakin mustempaa huumorintajua. Kaikella tällä hän pyrki jo tuolloin leikittelemään suppeamielisten kuolevaisten ja uskonnollisesti äärikonservatiivisten kustannuksella.

Ruzzin soittamalla, pöyhkeän suoraviivaisella diskokompilla toimiva ”Devil Eyes” onkin sitten Shermanin ja Dennerin hyytävillä kitaraosuuksilla ja biisiä dynaamisen rullaavalla draivilla vääjäämättä eteenpäin puskeva mestariteos. Hansenin kuplivat bassokuviot luovat biisiin jopa häivähdyksen tanssittavuutta. Diamondin korkeisiin nuotteihin tarkasti osuvat falsettikiljahdukset biisin nimeä hokevissa kertosäkeissä ovat nerokkaan pysäyttävä yksityiskohta kappaleessa.

Mercyful Faten ensimmäinen EP on vahvimpia koskaan tehtyjä raskaan rockin debyyttituotoksia. Vaikka yhtyeen imago on tyystin kontroversiaalinen ja epäkristillinen, on yhtyeen ja Diamondin sanoma biisien takana erittäin teräväkatseinen ja pohjimmiltaan humaani. Lukemattomat yhtyeet ympäri maailman ovat sittemmin ilmiantaneet kyseisen äänitteen ja kertoneet sen olleen eräs merkityksellisimmistä innoittajista omilla musiikillisen syntisillä harhapoluillaan.