Parhaiten Ozzy Osbournen legendaarisilta ’80-luvun albumeilta ”Bark At The Moon” ja ”The Ultimate Sin” tuttu yhdysvaltalainen hevikitaravelho Jake E. Lee on palannut. Allekirjoittaneelle herra on edelleen parhaan Ozzy-kitaristin titteliä hallussa pitävä kitarasankari, joten odotukset herran tuoreille edesottamuksille ovat lähtökohtaisesti vähintään kovat. 1980- ja ’90-luvulla Badlandsin riveissä kitaroinut Lee siirtyi vuosituhannen vaihteen jälkeen muutaman albumin mittaiselta soolouraltaan takaisin Enuff ’Z Enuffin ”Dissonance” -albumin kitaraosuuksien soiton myötä takaisin varsinaiseen bändiyksikkötoimintaan. Vuonna 2013 perustettu Red Dragon Cartel on juuri julkaissut toisen albuminsa ”Patina”. Yhtyeen mutaisen grungahtaviin blues-painotteisiin hard rock-biiseihin kiteytyvä, ajan patinoima tunnelmointi on juuriensa osalta sukua Led Zeppelinin, ZZ Topin, Pride And Gloryn, Van Halenin ja Bad Companyn kaltaiselle, blues- ja boogie-pohjaiselle hard rockille. Toisaalta mielleyhtymät albumin musiikillisesta julkuasusta seilaavat vahvasti Seattlesta 1980-90-lukujen vaihteessa pinnalle putkahtaneiden, erinäisten meluisien bändien suuntaan.

Siinä missä Ozzyn albumeilla nuori Lee taituroi eräitä metallihistorian unohtumattomimpia riffejä sekä teknisesti haastavia, kuin myös melodisesti äimistyttävän huikeita sooloja, 35 vuotta myöhemmin herran kitarointi ja biisintekolinja on selkeästi pelkistetympää, rujompaa, rupisempaa ja maalailevampaa. Vielä RDC:n debyyttialbumilla Lee turvautui useampaan vierailevaan vokalistiin, mutta kyseisellä toisella tulemisellaan koko albumin vokaaliosuuksista huolehtii kyseisten albumien välillä yhtyeestä välillä poistunut ja siihen jälleen uudelleen takaisin palannut, puhdasääninen vokalisti Darren James Smith (mm. Heavens Fire). Tyylinsä osalta Smith lainailee aika ajoin mm. Ozzyn sekä Stone Temple Pilotsin ja Audioslaven edesmenneen vokalistin Scott Weilandin maneereita kelvollisella menestyksellä, ja tämän ominaisuuden ansiosta hän onnistuu tuomaan ripauksittain assosiaatioita kahden-kolmenkymmenen vuoden takaa. Ainoastaan yhden vokalistin käyttö kyseisellä albumilla tuo myös kaivattua tasapainoa ja yhteneväisyyttä yhtyeen soundimaisemaan verrattuna vuonna 2013 julkaistuun yhtyeen omaa nimeä kantaneeseen debyyttialbumiin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”Patinan” parhaimmistoon nousevat vahvasti ’90-luvun alkupätkän Soundgardenille tuoksahtava ”Crooked Man”, astetta kevyemmin himmaileva ”A Painted Heart” sekä vanhojen kunnon Creamin ja Mountainin lailla alkukantaisen kauniisti, mutta silti vahvan blueshauiksen väännöllä jytäävä ”Bitter”. Keskinkertaisempiakin vetoja mahtuu matkaan, joista sekavimpiin esityksiin lukeutuu eteerisesti leijaileva ”Chasing Ghosts”, joka pilataan kuin seinään Leen soittamalla, aivan järkyttävästi korvaan viiltävällä ja inisevällä, yliefektoidulla soolokitarasoundilla. Asiaa ei auta tippaakaan se seikka, että itse soolon sisältö on yksiulotteisesti soitettua epämelodiaa. Kappaleelle sen antamaa arvon lisää kuulija jää ihmettelemään tosissaan. Paikalleen junnaamaan jämähtävä, fuzz-pörinällä efektoitua surf- ja rautalankakitarointia sekä popahtavaa vaihtoehtorockia Queens Of The Stone Age -tyyliin tarjoileva päätösbiisi ”Ink & Water” ei myöskään aiheuta mainittavia hurraa-huutoja. Hahmottomaksi taidefuusiorockin sekaiseksi treenikämppäjamitteluksi jäävä ”My Beautiful Mess” olisi puolestaan saanut jäädä kokonaan pois albumilta, koska jo albumilla bonusraitana julkaistu rehellisen vääntyilevää grungea ja glam rockia sekoittava ”Punchclown” toimii astetta, jos toista edellämainittua paremmin.

Häiritsevimpiä seikkoja ”Patina” -albumilla on Leen vaihtelevasti miksattu rytmikitarasoundi. Vuoroin plektran ja kielen välisiä raapaisuja korostava yläkeskiäänen taajuus on lopullisesta miksauksesta jätetty leikkaamatta pois (”Havana”) tai sitten ko. soundi on muiden alataajuuksien osalta puuroutunut tukkoon (”The Luxury Of Breathing”). Tämän seikan seurauksena tukevasti soimaan tarkoitetut voimasoinnut narisevat ikävästi tai sitten kuulostavat ikävän nuhaisilta. Keskinkertainen miksaus ja huolittelematon tuotanto verottaa Leen muhkeasti soivan kitaratyön purevuutta olennaisesti, kuin myös Phil Varonen (Saigon Kick, Skid Row ja Vince Neil) jylhästi paukuttamaa, taidokkaan pelkistettyä rumpalointia. Kautta linjan albumilla kuultavat rummut on miksattu kitaroiden ja basson tieltä turhan taustalle jättäen albumin soundimaiseman potkivuuteen reilusti toivomisen varaa. Albumin ovat tuottaneet Lee yhdessä yhtyeen basisti Anthony Espositon (mm. Lynch Mob ja Ace Frehley Band) kanssa. Muutenkin Lee:n taidokkuuden klassisena hard rock- kitaristina tiedostaen on todella sääli kuunnella herran soittavan vanhoina päivinään tyylillä, jossa hän ei ole ollenkaan kotonaan. Soolojen inspiroimattomuutta koetetaan peittää paria tusinaa erilaisia kitaraefektejä hyödyntämällä, jolloin lopputulema on herrojen musiikillinen tausta huomioon ottaen harvinaisen sekava. Jälkimakuna albumin kuuntelemisesta jää vaikutelma, että Jake E. Lee haluaa väkipakolla tehdä selkeää pesäeroa musiikilliseen menneisyyteensä ja tämän lopputuloksena hän jää yrityksessään selkeästi alle jo etukäteen todella taidokkaaksi tiedetyn sävellystasonsa huippukitaristina ja riffinikkarina.

7-/10

Kappalelistaus:

1. “Speedbag”
2. “Havana”
3. “Crooked Man”
4. “The Luxury of Breathing”
5. “Bitter”
6. “Chasing Ghosts”
7. “A Painted Heart”
8. “Punchclown” (bonus track)
9. “My Beautiful Mess”
10. “Ink & Water”

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy