”Erään kaikkien aikojen ristiriitaisimman rock-albumin juhla” – Klassikkoarvostelussa The Beatlesin 50-vuotias jäähyväisalbumi ”Let It Be”

”Let It Be” on klassisen rockin suurimman yhtyeen, The Beatlesin kahdestoista albumi. Se julkaistiin ainoastaan vajaa kuukausi yhtyeen hajoamisen jälkeen 8. päivä toukokuuta vuonna 1970. McCartneyn visio pelastaa riitoihin ajautunut The Beatles -miehistö oli ”palata takaisin” musiikillisesti ja toiminnallisesti, perusasioiden äärelle myrkyttyneen ilmapiirin eheyttämiseksi, ja äänittää albumi livenä ilman päällekkäisäänityksiä, ”hieromisia ja paikkakorjauksia”.

Liverpoolilaisnelikko harjoitteli ja valmisteli albumin biisien varhaisia versioita tammikuussa vuonna 1969 askeettisissa olosuhteissa Twickenham Film Studiosilla yhdessä luottotuottajansa George Martinin kanssa ja äänitti kappaleita sekä studiossa että livenä filmistudiorakennuksen katolle rakennetulla lavalla. Samoissa sessioissa alkoi myös filmiryhmä kuvata making of -tyyppistä elokuvaa albumin valmistumisesta. Elokuvan oli tarkoitus esitellä äänitteen valmistumisen prosessin eri vaiheet ja taltioida sessioissa työstettyjen kappaleiden esitys huikeassa konsertissa. Elokuva oli tarkoitus nimetä yhtyeen tulevan ja samalla myös viimeiseksi jäävän virallisen studioalbumin mukaan.

Yhtye koetti palata rock-juurilleen ja äänityskantaan täysin studio-livenä sisään soittamiensa biisien myötä. Albumin työnimi oli ”Get Back”. Studiossa vallitsi kuitenkin kaikkea muuta kuin lempeä juurille paluun tunnelma. Lennonin ylikriittinen suhtautuminen kitaristi Harrisonin uusiin biiseihin ja McCartneyn töykeä käytös häntä kohtaan johti lopulta Harrisonin mitan täyttymiseen ja yhtyeestä eroamiseen, tosin vain väliaikaisesti. Yhtye jatkoi kuitenkin itsepintaisesti puurtamista ja palkkasi entisen Little Richard Bandin kosketinsoittaja Bill Prestonin soittamaan albumin kosketinosuudet. Tammikuun 30. päivä vuonna 1969 The Beatles järjesti lontoolaisen studiorakennuksen katolla konsertin, jossa se soitti uusia biisejään, ja joiden otoksista äänitettiin albumin kolme raitaa.

Englannin keltaisessa lehdistössä huhuttiin kuitenkin, että hiljalleen pinnan alla kyteneet Harrisonin, McCartneyn ja Lennonin väliset erimielisyydet olivat eskaloituneet väkivaltaisiksi nyrkkirysyiksi asti. Harrison kielsi kyseiset väitökset ja totesi bändin jäsenten ainoastaan riitaantuneen keskenään. Kyseisen studiopäivän lounastauon jälkeen Harrison oli kuitenkin ilmoittanut lähtevänsä bändistä ja jättänyt jäähyväiset sekä tapaamiskutsun lähiklubille kaikille muille bändin jäsenille paitsi Lennonille. Sen jälkeen Harrison oli marssinut ulos studiosta.

Viikko kyseisen insidentin jälkeen bändi taipui Harrisonin asettamiin ehtoihin hylätä Twickenhamin studion kylmän kalsean äänityslavan käyttö. Sessiot siirtyivät tammikuun 21. päivä Twickenhamista Apple-yhtiön upouusiin omiin studiotiloihin, joissa sessiot jatkuivat 31. tammikuuta asti. Studio sijaitsi levy-yhtiön omistaman toimistotalon kellarikerroksessa Lontoon keskustassa, Savile Row kolmessa. Albumin loput raidat äänitettiin Lontoon Apple Corps -studioilla ja viimeisteltiin sekä miksattiin tammikuun ja huhtikuun välisenä aikana keväällä 1970.

Muutama päivä äänityssessioiden päättymisen jälkeen ”Get Back” -sessiot äänittänyt Glyn Johns teki yhtyeen kuultavaksi raakamiksauksen useassa eri sessiossa äänitetystä kappaleesta. Kopio kyseisestä raakamiksausnauhasta lähetettiin pari kuukautta myöhemmin myös parin yhdysvaltalaisen radiokanavan toimitukseen Bostonissa ja Buffalossa, joissa tarkkaan valikoidut radiokanavat saivat soitettavakseen ennen julkaisematonta The Beatles -materiaalia. Tammikuiset sessiot eivät olleet kokonaisuudessaan kovinkaan hedelmälliset, ja ne olivat pitkään pinnan alla muhineiden bändin sisäisten riitojen kyllästämät. Vuoden 1969 keväällä julkaistiin kuitenkin Martinin tuottama single ”Get Back”.

Maaliskuussa 1969 Lennon ja McCartney kutsuivat Johnsin Lontoon Abbey Road -studioille palaveriin, jossa he antoivat Johnsille tehtäväksi kasata albumi kyseisten, alkuvuonna tehtyjen ”Get Back” -sessioiden aikana taltioiduista materiaaleista. Albumia varten Johns raakkasi materiaalia molemmista sessioista. Masternauha valmistui toukokuuhun mennessä. Ainoastaan yksi kappale, ”One After 909” valikoitui kuvausstudion kattolavan äänityssessioista mukaan lopulliselle masternauhalle. Studioäänityksistä käytettiin ”I’ve Got a Feeling” ja ”Dig a Pony” (työnimenä ”All I Want Is You”).

Johns piti aiemmin äänitettyjä, rujompia versioita folk-tyyppisestä kappaleesta ”Two of Us” ja balladista ”The Long and Winding Road” parempina Apple-studiolla  äänitettyihin kliinisempiin studioversioihin verrattuna. Albumille mukaan valikoitunut ”Rocker” on puolestaan käännösversio potpurista, jossa yhdistyvät The Drifters -kappaleen ”Save the Last Dance For Me:lle” pohjaava jamipohjainen otos sekä Lennonin kirjoittamat ”Don’t Let Me Down” ja ”Dig It”.

Kesällä 1969 yhtye halusi kuitenkin nollata tilanteen ja keskittyä säveltämään kappaleita puhtaalta pöydältä tulevalle ”Abbey Road” -albumille, josta olisi tuleva yhtyeen viimeinen varsinainen studioalbumi. Lennonin jätettyä välillä epäloogiseltakin tuntuneen vaiheilun jälkeen yhtyeen ”Abbey Roadin” julkaisun aikoihin syyskuun lopulla 1969 päättivät yhtyeen jäljelle jääneet jäsenet McCartney, Harrison ja Starr viedä Martinin kanssa puoli vuotta aiemmin vaiheeseen jääneet sessiot loppuun. Martinin tuottaman ”Abbey Roadin” jälkeen yhtye palasi ”Get Back” -session biisien pariin, mutta tässä vaiheessa se ei ollut enää tyytyväinen Martinin tuottamien ja Johnsin miksaamien biisien laatuun.

EMI halusi palkata albumin tuottajaksi Martinin tilalle muun muassa Ronettesin ja Ike & Tina Turnerin albumeja aiemmin tuottaneen yhdysvaltalaistuottaja Phil Spectorin. Pian EMI ilmoittikin Martinille, että lopullisella albumilla valtaosa hänen tuottamistaan versioista korvattaisiin Spectorin uudelleen tuottamilla versioilla, minkä jälkeen Martin vaati sarkastisen katkeraan sävyyn, että albumin kansiteksteihin kirjoitetaan tuottajakrediitit seuraavanlaisesti: ”Tuotanto: George Martin, Yli-tuotanto: Phil Spector”.

Spectorin tuotannon mukanaan tuomia arvonlisiä Twickenhamin studiolla, kattolavalla ja Applen studiolla tehtyjen sekalaisten äänitysten miksauksiin olivat muun muassa kappaleiden väleissä kuultavat dialogit ja puhepätkät sekä studio-olosuhteissa pelkistetysti äänitettyihin kappaleisiin lisätyt jousisoitinsovitukset. McCartney ei pitänyt alkuunkaan Spectorin tuotannollisesta ideasta, ja etenkin albumin b-puolen kauniin pianoballadi ”The Long And Winding Roadin” kasvattaminen pompööseillä orkesteriosuuksilla suututti McCartneytä.

Vuosi ”Get Back” -singlen julkaisun jälkeen se julkaistiin uudelleen Spectorin miksaamana ja Bill Prestonin feattaamana versiona ”Let It Be” -albumilla. Spector päätyi albumia kasatessaan suosimaan usean kappaleen kohdalla Applen studiolla tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1969 äänitettyjä ottoja ”Get Back” -sessioissa äänitettyjen versioiden sijaan. Poikkeuksena mainittakoon kuitenkin ”Across The Universe”, joka oli taltioitu jo ennen ”Valkoisen tuplan”, eli  ”The Beatles” -albumin ilmestymistä helmikuussa vuonna 1968. Spector hylkäsi alkuperäisen ”Get Back” -singlen b-puolen ”Don’t Let Me Down” ja valitsi albumille sen tilalle kyseisestä kappaleesta tehdyn vanhemman ylijäämäraidan.

Lennon antoi yhdysvaltalaistuottajan osakseen saaman kritiikin vastapainoksi täyden tukensa Spectorin tekemille tuotantoratkaisuille. Lennon luonnehti: ”Spectorin harteille kaadettiin tällä kertaa paskin mahdollinen duuni. Hänen täytyi saada tuotettua tolkullista laatua maailman huonoiten äänitetystä ja todella löysällä fiiliksellä soitetusta tavarasta, ja hän sai siitä sentään jotain järkevän kuuloista aikaan.”

”Let It Be” nousi ilmestymisensä jälkeen albumilistojen kärkeen sekä Englannissa, useissa Euroopan maissa että Yhdysvalloissa. Singlelistalla albumin huikean kaunis ja ajattoman klassinen nimikkobiisi nousi kärkeen sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. Albumi teilattiin kuitenkin kriitikoiden toimesta sen kaupallisesta menestyksestä huolimatta. Albumin sanottiin edustavan epätasaisen tuotantonsa takia itsensä myymistä ”jokaisella mahdollisella tasolla”. Lisäksi sitä pidettiin keräilyerämaisena, surullisena kyhäelmänä, eikä maailman populäärikulttuurin suurimman bändin tyylikkäänä joutsenlauluna. Myös Spectorin albumin ylituottaminen ja kehnohkoksi luonnehdittu elokuva sai oman osansa kritiikistä. Albumia pidettiin myös ainoana todella ristiriitaista palautetta saaneena levytyksenä mutta samalla myös erittäin aliarvostettuna The Beatles -albumina.

”Let It Be”-albumista tekee poikkeuksellisen se, että suurin osa sen kappaleista on julkaistu albumiversioista poikkeavina vaihtoehtoversioina erillisillä, postuumisti julkaistuilla The Beatles -levyillä tai singleillä. Lisäksi vuonna 2003 julkaistulla ”Let It Be… Naked” -remiksausalbumilla Spectorin studiotyön erikoisuudet on riisuttu miksauksesta pois. Vuonna 2003 ”Let It Be” rankattiin yhdysvaltalaisen Rolling Stone -lehden kaikkien aikojen 500 parhaimman albumin listalla sijalle 86. Samaisessa rankkauksessa se ylsi vuonna 2012 sijalle 392. Albumi on niittänyt mainetta ollen eräs eniten mielipiteitä jakaneista studioalbumeista länsimaisen populäärimusiikin historiassa.