Erään tuhkimotarinan satumainen alku – Dingon esikoisalbumi ”Nimeni on Dingo” 40 vuotta

Tuskin Neumann, Jonttu, Quuppa, Pete tai Eve osasivat aavistaa tammikuussa 1984, mitä tuleman pitää, kun ”Sinä ja minä” sai ensiesityksensä silloisessa Levyraadissa. Tuolloin kevyttä musiikkia oli tv:n kautta nähtävissä suhteellisen vähän, joten kaikki musiikkiohjelmat varmasti löysivät hyvin laajan yleisön. ”Nimeni on Dingo” -albumi julkaistiin muutaman kuukauden kuluttua huhtikuussa 1984, ja loppu onkin jo sitten suomalaisen kevyen musiikin historiaa. Dingo onkin itselleni eräs niistä bändeistä, jotka ovat kulkeneet mukanani siitä saakka, kun aloin musiikista jotain ymmärtää ja vuonna 1985 ilmestynyt ”Kerjäläisten valtakunta” taisikin olla ensimmäinen oma C-kasettini.

”Nimeni on Dingo” -albumin käynnistää ”Levoton Tuhkimo”, joka alkaa Quupan napakasti takomilla sähkörummuilla ja Dingon alkuperäisen kosketinsoittajan Tuomo ”Tumppi” Vähä-Pesolan luomalla synariffillä. Biisin nerokas kosketinkuvio pitää kuulijan suorastaan hypnoottisesti otteessaan koko raidan keston ajan. Kyseinen kappale on itselleni yksi rakkaimpia Dingon tuotannosta, ja uskon että se on sitä usealle muullekin erityisesti samaistuttavan sanoituksensa vuoksi. Neumannin lyriikat ovat hyvin monitahoisia: jotkut niistä oivaltaa heti ensimmäisellä kuuntelukerralla, jotkut avautuvat vasta aikojen päästä, ja joistakin on hankala saada kiinni – esimerkiksi ”Apinatarhaan” tai ”Lakatut varpaankynnet” ovat esimerkkejä viimeisenä mainitusta.

Kuuntelin koko esikoislevyn läpi jälleen kerran luonnostellessani tätä artikkelia. Tulin siihen tulokseen, että koruttoman kaunis ”Sinä ja minä” lienee yksi suomirockin kauneimmista rakkauslauluista. Raidan herkästä tunnelmasta onkin hieman hankalaa siirtyä ”Ainon” vauhdikkaamman menon pariin. Kyseisestä biisistä löytyy jälleen yksi esimerkki Neumannin hienoista lyriikoista: miksi laulaa heti suoraan punaisista housuista, kun voi todeta niiden olevan rakkauden väriset? Tosin myöhemmin tämä asia toki kerrotaan.

Itselleni pitkäsoiton rakkaimpia kappaleita ovat ehdottomasti ”Pistoolisankari” sekä ”Lähetyssaarnaaja”. Molemmat kertovat tarinaa jostain kaukomailta, ja ovat lyriikoiltaan aivan uusia tuulia siihen astisessa kevyessä musiikissa. Varsinkin ”Pistoolisankarin” kertosäe on stemmalauluineen jotain sellaista, joka saa allekirjoittaneessa joka ikisellä kuuntelukerralla aikaan melkoiset kylmät väreet.

Eräs albumin ehkä vähemmän tunnetuista jalokivistä on kokonaisuudessaan Even käsialaa oleva ”Lähden taas”, joka levyllä kuullaan myös hänen tulkitsemanaan. Lieneekö biisin nimi ollut jokin enne, sillä jonkin aikaa albumin julkaisun jälkeen hän lähti soolouralleen ja tilalle saapui Pepe Laaksonen. Näin Dingon tunnetuin ja monen mielestä – kuten myös omastani – ainut oikea kokoonpano oli valmis.

Neumann on kertonut jälkikäteen, että levyn tekstit olivat suoraan hänen omasta elämästään ja siitä mitä siihen saakka oli tullut koettua niin kotimaassa kuin maailmallakin. Esimerkiksi ”Sinä ja minä” on ollut Porin harmaata todellisuutta – tosin hieman romantisoituna. Tähän tekstiin varmasti moni pystyi samaistumaan, oli kaupunki mikä hyvänsä.

”Nimeni on Dingo” toi suomalaiseen 80-lukuun romantiikkaa sekä kaukokaipuuta tavalla, jota ei siihen mennessä ollut vielä nähty. Bändin jäsenet olivat erittäin rohkeita, kun uskoivat omaan visioonsa ja seisoivat sen takana rohkeasti. Jos katsotaan vaikka albumin kansikuvaa, niin eihän suomalaiset muusikot aikaisemmin aivan tuolta näyttäneet, ja pelkästään jo se on ollut uutta 1980-luvun Suomessa.

Jotain Dingon erityisyydestä kertonee se, että orkesteri tavoittaa edelleen uusia faneja sukupolvi toisensa jälkeen. Orkesteri tekee juhlavuotensa kunniaksi joitakin erikoiskeikkoja debyyttialbumin tiimoilta, joten kannattaa käydä katsomassa, mikäli Dingon musiikista pidät tai siihen tutustuminen kiinnostaa. Myös levyhyllyä voi täydentää toukokuun alussa julkaistavalla neonkeltaisella vinyyliversiolla.