Esiintyjiä, joiden hyvä fiilis tarttuu – Temple Balls ja Sonata Arctica Kulttuuritalolla

Kunnioitettavan pitkän uran tehnyt Sonata Arctica julkaisi juuri uuden albumin ”Clear Cold Beyond” ja kiertää sen tiimoilta kotimaata. Bändi kävi valloittamassa 23. maaliskuuta Helsingin Kulttuuritalon seuranaan Temple Balls, joka niinikään julkaisi taannoin (viime vuoden puolella) tuoreimman ”Avalanche”-nimeä kantavan pitkäsoittonsa. Kultsalla oli siis tarjolla kiinnostavan paljon uuden uutukaista materiaalia. Kaaoszine haastatteli molemmat bändit niiden uusien albumien tiimoilta: Temple Ballsin haastattelu löytyy täältä ja Sonata Arctican täältä.

Temple Balls on minusta sellaista niin sanottua kunnon rokkia: tarttuvaa, jalan alle menevää, korvamato-ominaisuuksilla varustettua. Huomasin, että Kaaoszine on kirjoittanut jo joitakin vuosia sitten Temple Ballsilla olevan ”kaikki edellytykset nousta suurempaankin suosioon” ja olen siitä samaa mieltä myös näin herran vuonna 2024.

Aikaa Kultsan ovien avaamisesta bändin setin alkuun oli annettu ruhtinaalliset puolitoista tuntia, ja porukkaa valui paikalle verkkaisesti. Keikan alkaessa salissa oli väljää mutta hyvä bilepotentiaali.

Temple Balls täräytti keikan käyntiin ”Strike Like a Cobralla”, joka kuuluu tuoreimmalta levyltä jo reilun aikaa sitten julkaistuihin sinkkuihin. Lämmittelyä ei paljon kaivattu, vaan homma lähti liikkeelle ihan täydellä höyryllä. Seuraavana soitettu ”Lonely Stranger” esitteli niinikään tuoreimman levyn repertuaaria ja toimi livenä oikein mainiosti. ”Avalanchen” olisi kuullut mielellään vaikka kokonaisuudessaan, niin monta toimivaa ja liveystävällistä rallia lätyltä löytyy. Jos laskin oikein, kuultiin levyltä viisi kappaletta, joita olivat edellä mainittujen lisäksi ”Dead Weight”, ”Prisoner in Time” ja ”Trap”. Ehkä suurin ihmetys oli se, ettei sinkkujulkaisu ”No Reason” ollut päässyt settilistalle saakka. Jään odottamaan bändin seuraavaa Helsingin-keikkaa täydennetyllä settilistalla, koska jotain jäi ehkä hampaankoloon. ”Dead Weight” ja ”Trap” ovat selvästi hittikamaa, jota voidaan tulevaisuudessa kuulla myös encoressa. – Sen lisäksi, että ne edustavat parasta Temple Ballsia, jäävät ne soimaan myös päähän melko tehokkaasti.

”Pyromide”-albumilta kuultiin ”Thunder From the North” ja ykköshitti ”Bad Bad Bad”, joka ei selvästikään ollut vain meikäläisen suosikki. ”Traded Dreams” taas oli edustettuna biiseillä ”Hell And Feelin’ Fine” ja ”Let’s Get It On”. Settilistan pituudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta minulle olisi kelvannut pidempikin rupeama. Mukaan mahtui joitakin välispiikkejäkin. Yksi puheenvuoro ei ollut ihan rutiinikamaa, vaan se oli odottanut kertomistaan tuona kyseisenä iltana. Laulaja Arde Teronen nimittäin kertoi ”ympyrän sulkeutuvan” Kulttuuritalon keikan myötä, sillä suhde kyseiseen keikkapaikkaan oli syntynyt jo isän olkapäillä Stray Catsin keikalla jokunen tovi sitten. Tarinaa selvästi liikuttuneena kertoneen Terosen puolesta oli helppo olla onnellinen ja toivotaan, ettei ensimmäinen Kultsan keikka jäänyt myöskään viimeiseksi.

Temple Ballsin ei tarvitse varsinaisesti yrittää näyttää siltä, että lavalla on hyvä meininki. Turha rokkikukkoilu, sellainen, joka henkii ylimielisyyttä tai egoilua, loistaa poissaolollaan, sillä kaverit menevät lavalle luultavasti vähintään yhtä paljon itseään kuin yleisöäkin varten. Vilpitön hyvä fiilis tarttuu, eikä kenenkään tarvitse esittää muuta kuin on. Meno oli kaiken kaikkiaan aivan loistava. Kaikki myös kuulosti hyvältä. Terosen ääni on monipuolinen ja omaan korvaani oikein hyvässä kunnossa. Kitarat pääsivät myös esiin omassa soolossaan, joka muuten juonnettiin erikseen sisään. Ainut kritiikkini kohdistuu yleisöön, joka oli harmillisen jähmeää. Muutamia keikka-arvioita kirjoitettuani olen todennut kyseessä olevan enemmän tai vähemmän kansantauti. Se ei kuitenkaan horjuttanut bändin tekemistä missään määrin, ja loppua kohden kuulijakunnalla taisivat lanteetkin hieman notkistua.

Muutamia ihan kunnon fanejakin löytyi salin keskiosan huutelun perusteella mutta myös tuoreita, kenties tämän illan jälkeen faniksi tunnustautuvia oli selkeästi joukossa. Sonata Arctica ja Temple Balls eivät ole kovin samanlaisia, joten ne tuskin jakavat täysin samoja faneja. Siksi monelle Sonata-fanille Temple Balls olikin varmasti uusi löytö, ja yksittäisten kuulemieni kommenttien perusteella joillekin myös ihan mieluinen sellainen.

Temple Ballsista päästiin illan isäntä Sonata Arcticaan, joka toistakymmentä albumia julkaistuaan kuuluu jo itseoikeutetusti Suomen metalliskenen konkarikategoriaan. Pientä havainnointia Kulttuuritalolla tehtyäni huomasin miettiväni, miten pitkän matkan bändi faneineen on kulkenut, kun katsoi yleisön keski-ikää. Ilahduttavaa oli se, että jo melkein senioriosastoksi kutsuttavien, varmasti pitkän matkaa mukana kulkeneiden fanien lisäksi yleisössä oli ikähaarukkaa melko laidasta laitaan.

Illan keikka ei ilmeisesti ollut ihan loppuunmyyty, mutta sali oli sillä tavalla sopivasti täyden oloinen, että oli kuitenkin mukavaa olla yleisössä. Bändi saapui lavalle intron saattelemana, ja homma laitettiin käyntiin tuoreimmalta levyltä julkaistun ”First In Line” -sinkun merkeissä. Kun vokalisti Tony Kakko taannoin puhui eräässä haastattelussa siitä, miten levylle tehtiin jonkin verran liveen istuvia ralleja, joilla settiin saadaan menevyyttä, arvelin ”First In Linen” olevan yksi noista biiseistä. Se kuulostaa Sonata Arcticalta ja voisi soundinsa puolesta olla myös joltain sen aiemmalta levyltä, ”vanhoilta hyviltä ajoilta”.

Uudella ”Clear Cold Beyondin” -materiaalilla jatkettiin, kun seuraavaksi ilmoille kajautettiin ”Dark Empath”. En osannut pitää kappaleesta vielä levyn ensikuuntelulla, mutta sinkkuna edellisen tapaan julkaistu kipale vaati hieman sulattelua. Nyt pystyn kuulemaan siinä jo kaikuja menneiltä vuosilta. Livekokemuksena tykkäsin myös soundista. Seuraava biisi, ”Storm The Armada” oli ainut vuoden 2019 ”Talviyö”-albumin edustaja, mikä ei juurikaan häirinnyt, koska vaikka kyseinen biisi ei ole huono, on koko levy jäänyt itselleni jostain syystä vähän hämärän peittoon. Seuraavaksi esiteltiin taas tuoretta ”Clear Cold Beyondia”, jolta soitettiin keikalla kokonaisuudessaan viisi biisiä. Edellä mainittujen lisäksi kuultiin ”A Monster Only You Can’t See”, ”California” ja ”Angel Defiled”. Koska tiedämme, ettei settilistalle mahdu tulevaisuudessa kuin parhaimmisto kultakin levyltä, lähettäisin bändille sellaisen viestin, että ”Angel Defiled” edustaa sitä kategoriaa. Se tuo sopivasti jotain uutta ja on tarttuva, jopa jalan alle menevä.

Yleinen tunnelma keikalla oli mitä mainioin. Bändi oli rennolla fiiliksellä, ja siitä huokui tekemisen ilo. Voisin kuvitella, että paluun juurille tekevän albumin julkaiseminen on ollut mieluisa kokemus nyt näin live-esiintymistenkin puolesta. Yleisökin alkoi olla vähän eläväisempää, fanit olivat läsnä ja messissä ja lauloivat mukana ihan kiitettävästi. Toivon, että kaikki osasivat myös kiinnittää huomiota rumpali Tommy Portimoon, jonka onnellinen ilme oli todella tarttuva.

Keikan loppua kohti biisien kirjo alkoi vaihtua hittipuolelle, kun aiemmilta levyiltä kuultiin muun muassa ”Broken”, ”Tallulah”, ”Replica”, ”FullMoon” ja ”Wolves Die Young”. ”FullMoon” on yksi kestosuosikkini ja toimii yhteislauluna loistavasti. Sonatan tuotannosta löytyy toki niin paljon helmiä, varsinkin sen ensimmäisiltä levyiltä, että sieltä sietäisi kaivella settilistalle muutakin edellä mainittujen lisäksi.

Pidin kaksi biisiä käsittäneestä encoresta sellaisenaan. Olen nähnyt Sonata Arctican joitakin kertoja vuosien varrella, ja ensimmäisenä encoressa tällä kertaa kuultu ”The Cage” ei ole aina ollut setissä mukana. Käsien heilutteluineen se on täydellinen menobiisi ja yksi ehdottomasti Sonata Arctican parhaita tuotoksia. En selvästi ollut yksin ajatukseni kanssa, koska yleisö nautti viimeisten biisien energiasta siinä missä allekirjoittanutkin. Seuraavana kuultiin Kakolta puheenvuoro keikoilla käymisen tärkeydestä ja siitä, miten ostamalla keikkalippuja ja merchandisea voidaan taata, että livemusiikkia päästään esittämään jatkossakin. Vaikka tiedän, että puhe on jo lähes rutiiniosuus, on sen sanoma tärkeä ja aiheellinen varsinkin aikana, jolloin yrityksiä lakoaa ja keikkapaikkoja suljetaan.

Lopulta päästiin keikan päätösbiisiin, joka oli hitti ”Don’t Say a Word”. Kappaleen loppuun vielä Vodka-outro, eli hieman yleisön huudatusta ja viimeiset tunnelman nostatukset, ja ilta oli siinä. Keikasta jäi hyvä fiilis, ja molempien bändien uusi materiaali upposi ainakin meikäläiseen oikein hyvin. Orkesterit olivat terässä, ja Sonatan osalta on todettava, että on kieltämättä hieno tunne voida käydä keikoilla kuulemassa livenä biisejä, joita on luukuttanut mp3-soittimestaan jo 16 vuotta sitten. Toivon tuleville sukupolville yhtä nostalgisia ja pitkäikäisiä kokemuksia.

Kiitos pohjoisen tanssiorkestereille vierailusta, oli mukavaa!