Olin ruotsalaisen Evergeyn uuden sinkkulohkaisun ja musiikkivideon koettuani innoissani. Videolla näet näkyi muutama maitojunalainen palanneen takaisin yhtyeeseen, nimittäin rumpali Jonas Ekdahl ja edellistä pidempään yhtyeessä vaikuttanut kitaristi Henrik Danhage ovat palanneet. Nämä paluumuuttajat antavatkin minulle toivoa paremmasta entisiin aikoihin kumartelevasta tulevasta, mutta eipäs vielä silti mälläillä nessuja puhki, vaan kuunnellaan tämä yhdeksäs albumi, “Hymns For The Broken”, kokonaan.

Itse siis kuulun siihen porukkaan, joka tahtoo Evergreyn palaavan jamittelevampaan ja kikkailevampaan ilmaisuun. “Solitude, Dominance, Tragedy” ja “In Search of Truth” saivat aikoinaan raitasukkani pyörimään jaloissani. Niissä albumeissa oli samalla levottoman komeita kitarajuttuja, mutta myös Aimon annos munakkuutta. Vaikka tämän kaiken ohessa yhtye koettikin vedota naisellisiin tunteisiini ihanilla kertsimelodioilla ja Tom S. Englund raivoisalla, mutta samalla herkällä tulkinnalla, tuo testosteronia pursuileva puolisko oli sen verta kovaa säkkien mätkintää, ettei muu auttanut kuin nostella hametta ja raotella markkinarakoa. Hevimeteli on perverssien puuhaa!

Levy levyltä yhtye on kuitenkin tiukentanut biisisisältöään, mutta samalla höllännyt ja yksinkertaistanut draiviaan. Mainion “The Inner Circlen” jälkeen en ole itse heiltä keskinkertaista parempaa levyä kuullut. Sen jälkeen yhtye tuntuukin olleen pelkkää jäsenvaihdosta ja laskusuhdannetta. Voihan toki yhtyeen reseptikin olla semmoinen, joka ajan mittaan alkaa puuduttaa, jos homma menee aina vain itkuksi ja ahdistukseksi, johon varsinkin sanoitus- ja laulupuolella keskitytään.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

“Hymns For The Brokenin” introraidassa heti ensimmäisenä kuulee tuskaisaa itkua. Tosin melko vaikuttavan tunnelman tämä “The Awakening” saa aikaan, jonka perään iskee jo kerran mainittu sinkkulohkaisu, joka mystisesti paranee joka kuuntelukerralla. Vaikuttavaa tunnelmaa viljellään pitkin albumia, josta voi kiittää etevästi tuotettua äänikerrontaa. Välillä tunnelma vie toiveikkaisiin maisemiin kuin antaen lapselle tikkarin, kunnes se tikkari kiskaistaankin pöpelikköön ja tilalle pieneen käteen istutetaan pätkä snuffifilmiä. Ehkäpä se alun itku kuuluikin sille vanhalle fanittajalle, joka nyt saa elimensä tarjoiltuna eteensä?

Kun tunnelma ei hevillä kaikkoa ja alun viitoittamalta tieltä ei liukastella sivukujille kikkailemaan, kuulosti albumi aluksi pötkömäiseltä ja kappaleet muistuttivat liiaksi toisiaan. Lopulta kuitenkin sieltä kivojakin juttuja tarrailee venytyskorviksiin. Esimerkkeinä vaikkapa “Wake a Changen” jopa Katatonia-henkinen puhutteleva alkusysäys, josta irtaudutaan kertosäkeen hoilausmelodian kannateltavaksi ja polvillaan soitettuun kitarasoolon. Ei kuulosta mullistavalta, mutta toimii siitäkin huolimatta. Seuraava kappale kuulosti aluksi liiaksi samalta kuin edellinen, mutta sekin alkaa hiljalleen toimia oikein sujuvana jatkumokappaleena. Seuraavan barrikadikappaleen alku ei ensin kuulosta lainkaan Evergreyltä sen kliinimmän kitarariffin ja päälleujeltavan uruttelun johdosta, mutta sekin kuulostaa lopulta ihan ihteltään. “The Firen” lapsikuorot istuvat varsin komeasti raskaampaan ralliin, vaikkakin kertosäe muistuttaakin vanhaa “Your Darkest Houria”. Kenties tämä onkin sitä tehokasta kierrättämistä?

Sama tunne tulee koko levyn lävitse. Jotain tuttua ja turvallista, mutta silti tämä toimii kummasti. Tomppakin edelleen laulaa niin, että kivekset irtoavat, joiden popahduksen voi viimeistään “Missing Youn” aikana kuulla. Mysteeriksi minulle jää vain se, miten tämä toimii paremmin kuin ne pari edellistä? Ryvettikö se vanhoihin levyihin vertailu koko homman minulta vai onko tämä nyt vaan kappalemateriaaliltaan paremmin toteutettua? Vai pitikö tätä linjaa vaan sulatella muutama vuosi, että se alkaa potkia kunnolla? Pääpointtina nyt kuitenkin se, ettei tämä levy maatani alta järisyttele ja tajuntaani aivolimoille räjäyttele, mutta kyllä tämän silti pistää mielellään useimmankin kerran soimaan. Sen verran vahvaa, kypsää ja kirkkaaksi hiottua tämä “Hymns For The Broken” on, joka jaksaa kepeästi liidellä pään sisällä, vaikka levyn teema ja tunnelma onkin kaikkea muuta kuin kevyttä. Kuten sanottua: Joskus sitä pystyy hengähtämään ainoastaan hallitussa kaaoksessa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

7/10

Kappalelista:
1. The Awakening
2. King Of Errors
3. A New Dawn
4. Wake A Change
5. Archaic Rage
6. Barricades
7. Black Undertow
8. The Fire
9. Hymns for the Broken
10. Missing You
11. The Grand Collapse
12. The Aftermath

www.evergrey.net/
www.facebook.com/Evergrey

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy