”Eyes Of Oblivion” antaa autenttisen käsityksen nykypäivän The Hellacoptersista – arviossa yhtyeen tuleva albumi

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 29.3.2022

Kulttimaineen saavuttanut ruotsalainen rock-yhtye The Hellacopters julkaisee odotetun kahdeksannen pitkäsoittonsa tulevana perjantaina. Vuonna 1994 perustettu yhtye on tehnyt lähtemättömän vaikutuksensa lukuisiin nuorempiin ikäpolviin omaperäisellä soundillaan. Ruotsalaisyhtyeen edellinen julkaisu, ”Head Off”, julkaistiin vuonna 2008, ja kun The Hellacopters päätti hiljaiselonsa reilut viisi vuotta sitten, ovat kuulijat taatusti enemmän kuin innoissaan uudesta albumista.

Ei yhtyeen vokalisti-kitaristi Nicke Anderssonia ole toki ollut toimettomana kuluneita vuosia. Muusikko on julkaissut lukuisia pitkäsoittoja viime vuosikymmenen aikana niin Imperial State Electricin kuin Luciferin riveissä. Silti The Hellacopters on monille se yksi ja ainoa action rock -yhtye, joka edustaa aitoa vanhan koulukunnan rockia parhaimmillaan. Silti on varmaa, ettei The Hellacopters tule kuulostamaan tuoreimmalla pitkäsoitollaan samalta kuin vaikka vuoden 1996 julkaistulla ”Supershitty To The Max!” -albumilla. Ja miksi pitäisikään? Andersson on itse todennut Blabbermouthille antamassaan haastattelussa, että albumi edustavaa The Hellacoptersia nykypäivän soundilla, jossa ”The Beatles ja Judas Priest, tai Lynyrd Skynyrd ja Ramones kohtaavat”.

Kiehtovat määritelmät Anderssonilta. Jos itse pitäisi valita noista paremmin kuvaava pari, valitsisin Lynyrd Skynyrdin ja Ramonesin, vaikka The Beatlesin piirteitäkin olisi helppo bongata. Listaan voisi lisätä myös Imperial State Electricin, joka ei soundinsa puolesta ole kovinkaan kaukana ”Eyes Of Oblivion” -albumista. Kappaleista kun huokuu samankaltaista autenttista rock ’n’ rollin asennetta kuin mitä ISE:n pitkäsoitoilla on kuultavissa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Ensivaikutelmaltaan ”Eyes To Oblivion” ei välttämättä hetkauta suuremmin suuntaan eikä toiseen. Pitkäsoitto kun kuulostaa juuri sellaiselta mitä Anderssonin rock-yhtyeiltä voi olettaa. Jo singlenä julkaistu ”Reap A Hurricane” potkii hävyttömän tarttuvasti, kun melankolinen ”So Sorry I Could Die” vuodattaa sydänsurut tärykalvoille lähes rauhallisesti ja sydäntä riipivästi. Vaikka kappaleella kuullaan komea kitarasoolo, on piano keskeisessä roolissa tällä teoksella.

Nimikkokappale sekään ei jätä tyytymättömäksi, vaan kohoaa pitkäsoiton yhdeksi huippuhetkeksi. Nimikkokappaletta seuraa toinen toisensa perään takuuvarmoja, rytmikkäitä rock-kappaleita, joista suurimmat huomiot herättävät Geordie-vivahteita sisältävä, reippaasti polkeva ”Tin Foil Soldier” sekä Ramonesin suuntaan vilkuileva ”Beguiled”. Myöskään ”The Pressure’s On” ei pääse livahtamaan huomioitta ohi, sillä Anderssonin surumielistä tulkintaa ei voi olla ihastelematta.

Kun tarttuu albumiin, jossa lukee The Hellacopters, tietää varmasti suurin piirtein mitä siltä voi odottaa: ongelmattomasti etenevää rockia, josta löytyy hienoja riffejä ja kitarasooloja, rytmikkäästi rullaavia rakenteita sekä tietenkin Anderssonin pakahduttavan hienoa tulkintaa. Ja tätä kaikkea löytyy ”Eyes Of Oblivion” -albumiltakin. Jos tämä kaiken lisäksi jotain pitkäsoitolta jää kaipaamaan, niin ehkä yhtä tai kahta vahvasti tunteisiin vetoavampaa kappaletta lisää. Ne olisivat kohottaneet kokonaisuutta entisestään. ”Eyes Of Oblivion” on kuitenkin hyvä rock-albumi, jonka äärellä tulee viihtymään tulevaisuudessakin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen