Face Dances: The Who:n aliarvostettu klassikkoalbumi tänään 40 vuotta

Brittiläisen rock ‘n’ rollin pioneeriyhtye muistetaan niin räyhäköistä live-esiintymisistä kuin myös liudasta studioalbumeja, jotka ovat muodostuneet genren peruskiviksi, kuten “Who’s Next” ja ”A Quick One”, ”Tommy” ja ”Quadrophenia”. Nimellä the Detours vuonna 1964 perustetun yhtyeen bongasi elokuvantekijät Kit Lambert ja Chris Stamp Lontoon Marquee Clubin keikalta, etsiessään nuorekasta bändiä tuotantoonsa. Tällöin nimi The Who oli jo vakiintunut. Bändin ensimmäinen single ”I Can’t Explain” niitti suosiota erityisesti Radio Carolinan kaltaisilla, saarivaltion aluevesien ulkopuolelle toimineilla merirosvoradiokanavilla. Valtavaan suosioon bändi nousi vuoden 1965 ikivihreän hittinsä ”My Generation” myötä. Samannimiseltä esikoisalbumilta löytyvä sinkku kapusi hittilistan sijalle 2.

Yhtye kulki menestyksen viitoittamaa tietä aina 1970-luvun lopulle asti. Tällöin maanisesta tyylistään sekä lavalla että yksityiselämässä tunnetun rumpali Keith Mooonin päihdeteiden kyllästämä elämä otti veronsa, ja Moon menehtyi 7.syyskuuta 1978. Moonin viimeiseksi jäänyttä albumia ”Who Are You” seuranneella levyllä ”Face Dances” rumpusatsia rääkkäsi 1960-luvun mod-yhtyeestä Small Faces tunnettu Kenny Jones. Tämän aliarvostetun klassikon julkaisusta tulee tänään täyteen 40 vuotta.

Albumilla ”Face Dances” yhdistyy tyylikkäästi niin bändin varhaisaikojen mod-tyyliä kuin myös 1980-luvun estetiikka erilaisine efekteineen ja post-punk-vaikutteineen. Levy on harvoja klassikkobändien onnistuneita siirtymiä uudelle aikakaudelle, koska se ei ole liian makeaa tai siloteltua. Oman lisävärinsä tuo kosketinsoittaja John ”Rabbitt” Bundrickin lisääminen vahvuuteen. Albumi käynnistyy top 10-hitillä ”You Better You Bet”, jonka syntetisaattori-intro on kuin häivähdys klassikosta ”Baba O’Reilly”. Kappale on myös mitä oivallisin esimerkki yhtyeen kyvystä kynäillä tarttuvia ja eeppisiä pop-kappaleita. Yksi levyn parhaimmista elementeistä on Pete Townsendin kitaransoitto heleine näppäilyineen ja kirpeine rytmeineen. Hän myös rikkoo rockin konventioita kekseliäillä koukuilla, kuten melodisen ”Don’t Let Go the Coatin” akkarisoololla.

Nopeatempoinen ”Cache Cache” on hyvin lähellä post-punkin hienostuneempaa, mutta räväkkää kitaravetoista tyyliä. Kertosäkeen hitaampi rytmijako sammutettuine pizzicato-jousineen luo rokkaavaan meininkiin seesteistä vaihtelua, mitä albumilla käytetään useassa kappaleessa. Samankaltaista keinoa käytetään usein albumilla, mutta polveilevien sävellysten ansiosta tehokeino ei tunnu itseään toistavalta.

Tiukalla shufflepoljennolla rullaavaalla biisillä ”The Quiet One” Roger Daltrey esittelee rapeaa raspikurkkulaulua. Jonesin rumpujensoitto on myös ensiluokkaista, koska se keskittyy edeltäjäänsä nähden tasaisempaan biitin pitämiseen. Rajusta shufflesta siirrytään kekseliääseen pop-kappaleeseen ”Did You Steal My Money”, jossa kolme laulajaa toistaaa kappaleen nimen eri sanoja siten, että se kulkee oikeasta stereokanavasta vasempaan ja jälleen keskelle. Kyseisen koukun lisäksi huomioitavaa on John Entwhistlen huiluääniä viljelevä synkopoiva bassokierto, mitä korostaa pureva nauhamainen saundi. Tyylikkäälle bassokierrolla perustuvasta, polyrytmisessä biisissä ”How Can You Do it Alone” kuullaan nerokkaan rytminkäsittelyn ohella fanfaarimainen syntikkavälisoitto. Biisistä siirrytään helmeilevän kitaranäppäilykuvion ympärille rakentuvaan ”Daily Recordsiin”. Kappale tuo mieleen sekä yhtyeen 60-luvun kepeämmät pop-palat, kuten ”Happy Jack” että ”Quadrophenian” -albumin ”Bell Boy:n” kaltaiset polveilevat ja ilmeikkäät sävellykset. Kirkkaasti helkkyvällä 12-kielisellä sähkökitaralla soitettu soolo tuo ”Daily Recordsiin” häivähdyksen 60-lukulaisuutta. Levyn aggressiivisimman biisin ”You” albumin päättää seesteisiin tunnelmiin tyylikäs ”Another Tricky Day”.

Lisäksi albumilta on hankalaa nostaa yksittäisiä kappaleita esille, koska jotkut niistä ovat pitkähköjä ja monivaiheisia. Albumia kannattaa tämän vuoksi kuunnella kokonaisuutena, mikä tosin ei ole ehkä yhtä eheä kuin bändin tunnetummat 1960-1970-luvun klassikkoalbumit. Siitä huolimatta tämän Moonin jälkeisen aikakauden helmi ”Face Dances”, kuten myös sitä seurannut ”It’s Hard” ovat vähintään tutustumisen arvoisia. Ne yhdistävät hyvällä maulla bändin klassista rock-tyyliä uudenaikaiseen estetiikkaan, mikä tekee levystä erinomaisen transition 1980-luvulle.

Kappaleet:

  1. You Better You Bet
  2. Don’t Let Go the Coat
  3. Cache Cache
  4. The Quiet One
  5. Did You Steal My Money
  6. How Can You Do it Alone
  7. Daily Records
  8. You
  9. Another Tricky Day

Kommentoi julkaisua