Fadeout – To Protect Our Way Of Living

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 22.2.2012

Fadeout on 70-luvun progressiivisesta rockista vaikutteensa ammentava seinäjokelaislähtöinen bändi, joka on puurtanut musiikin saralla jo vuosikymmenen verran. Matkan varrella on julkaistu kolme demoa ja kolme EP:tä. Viimein tämän työn lopputuloksena on nyt syntynyt 22.2. julkaistava debyyttialbumi “To Protect Our Way Of Living”.

Fadeout pyrkii musiikillaan parantamaan maailmaa, jopa häiritsevyyteen asti. Tietynlainen kantaaottavuus lyriikoissa on mielestäni jopa enemmän kuin suotavaa, mutta asian liian suora julistaminen ja esiin nostaminen saa jutun kuulostamaan vähän tekopyhältä. Tarina “Palestinen” taustalla kuulostaa valitettavasti enemmän huomionhakuisuudelta kuin oikealta kannanottamiselta. Biisi ja koko ajatus maailman parantamisesta toimisi paremmin ilman turhaa korostamista. Väkisinkin hiipii mieleen ajatus, että moniko bändi voi suoraan laulaa sotatiloista ja pommituksista kuulostamatta kornilta. Vertauskuvallisuus tuntuisi keinona huomattavan paljon tehokkaammalta, kun musiikillisestikaan materiaali ei ole aivan niin raikasta ja tuoretta, kuin bändi antaa mainospuheissaan odottaa.

Soitannollisesti levy kulkee eteenpäin jopa puuduttavan tehokkaasti. Paljon puhuttua kokeellisuutta tässä levyssä on korkeintaan nimeksi, eikä biiseissä valitettavasti ole riittävästi eroavaisuuksia, jotta niistä oikeastaan jäisi mieleen mikään kovin tehokkaasti. Paitsi tuo yllämainittu “Palestine”, johon ilmeisesti on panostettu muuta levyä enemmän, kun biisiin on hankittu melkoinen määrä vierailijoitakin. Biisi on ryyditetty muun muassa jousisoittimin ja naisvokaalein. Tämä lienee itse asiassa suurin syy siihen, miksi biisi jäi mieleen, olenhan jousisoitinten suuri ystävä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Myös levyn ensimmäinen ja viimeinen biisi on varustettu vierailevalla instrumentilla, trumpetilla. Levyn avaavassa “Solar Lightsissa” trumpetti varastaa lähes koko huomion, vaikka se ei koko aikaa ole esilläkään, se vain pistää korvaan siinä määrin, että muu biisi oikeastaan unohtuu. Viimeinen biisi “Painter” puolestaan kestää reilut kymmenen minuuttia, ollen siten lähes neljänneksen koko levystä. Viimeistään puolessa välissä alkaa odottaa biisin loppumista, kun se ei tunnu etenevän mihinkään.

Levyn keskivaiheilta löytyvän “No More Hypocrisyn” kertosäe on lähes huomiota herättävä, mutta valuu kuitenkin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä siitä jää mieleen tekstiä kuin nimen verran ja sävelestäkin sama pätkä. Muut biisit eivät yksinkertaisesti herätä senkään vertaa mielenkiintoa, vaikka mitään inhoreaktioitakaan ne eivät aiheuta.

Muuan varsin ärsyttäväksi muodostuva piirre levyssä on vokalistin vaillinainen englannin kielen artikulaatio. Kuulijan olisi huomattavasti helpompi sisäistää sanoma, mikäli sanoista saisi oikeasti selvää. Tämän tyyppisessä musiikissa se lienee kuitenkin tarkoitus, erityisesti kun siitä sanomasta tehdään melko suuri numero ulkomusiikillisessakin yhteydessä.