2000-luvun alkupuolella ihastuttanut ja vihastuttanut emopunk-aalto osoittaa kypsymisen merkkejä. Vakavampia levytyksiä ovat jo aikaisemmin tehneet niin My Chemical Romance kuin Panic! At The Discokin. Nyt on ilmeisesti Fall Out Boyn vuoro, sillä tuore ”American Beauty / American Psycho” esittelee aikaisempaa synkemmän puolen bändistä. Suomessa bändi on jäänyt varsin vähälle huomiolle ”Infinity On High” -hittilevyn jälkeen, vaikka levyt ovatkin saaneet kansainvälisissä medioissa varsin positiivisia arvioita. Pikkuhiljaa aikuisemmaksi kasvanut bändi ottaa tuoreella levyllään jälleen useamman askeleen pois emopunkista ja kohti stadionrockia.

Levy alkaa varsin vauhdikkaasti kappaleella ”Irresistible”, joka duurisointuisesta melodiastaan huolimatta kertoo ikävänluonteisesta parisuhteesta, jossa osapuolten suhteet eivät ole lähelläkään tasapainoa. Melodia on kuitenkin niin vetävä, että huomaan naputtavani rytmiä läppärin reunaan kirjoitustöiden ohella. Biisistä löytyy hieman tanssimusiikille tyypillisiä piirteitä yhdistettynä massiivisuuden tavoitteluun, mikä omalla kierolla tavallaan miellyttää myös korvaani.

Levyn nimikkobiisi tiivistää kautta levyn toistuvan pinnallisuuden halveksunnan hieman runsaaseen kolmeen minuuttiin. Tietynlainen uho on vahvasti edelleen läsnä, vaikka emopunkista ollaankin jo valovuosien päässä – tässä aletaan hiljalleen lähestyä vaihtoehtoista taiderockia, sillä yhtenevää melodista linjaa biiseissä ei ole. Ainakin kuulijalla pysyy mieli virkeänä.

Sinkkubiisi ”Centuries” edustaa levyn melodisesti rauhallisempaa ja synkempää osastoa. Biisi on mielestäni ansainnut paikkansa sinkkulohkaisuna, sillä se on levyn eheimpiä kokonaisuuksia muttei kuitenkaan ole niitä levyn aivan helpoimmin lähestyttäviä biisejä. Myöskään seuraajansa ”The Kids Aren’t Alright” ei varsinkaan lyriikoiltaan ole kevyttä kuultavaa.

Inspiraatioita lienee levylle haettu niin taide-elokuvista kuin Tarantinostakin. Kuten jo levyn nimestä voi päätellä, on amerikkalaisista tutustuttu niin kauniisiin kuin mielipuolisiinkin elokuviin, mutta Tarantinon luottonäyttelijätär Uma Thurman on saanut levylle oman nimikkokappaleensa, joka vilisee viittauksia Thurmanin Tarantinon elokuvissa tekemiin rooleihin.

Levyn vakuuttavinta ja kieroutuneinta antia on levyn puoliväliltä löytyvä ”Novocaine”, jossa lähes industriaalit säkeistöt yhdistyvät kertosäkeissä kuultavaan aivan härskiin poppiin. Taas ollaan synkän aiheen äärellä ja silti on saatu aikaan kappale, joka houkuttelee kohti tanssilattiaa.

Tuossa aikaisemmin mainitsin liian helpot biisit; näitä löytyy levyn loppupuoliskolta. ”Fourth Of July”, ”Favorite Record” ja levyn päättävä ”Twin Skeleton’s (Hotel In NYC)” eivät jätä kovinkaan kummoisia muistijälkiä. Näiden keskellä kuultava ”Immortals” on omintakeisen rytminsä ansiosta huomattava piristysruiske hieman lehmänhännänomaisessa laskeutumisessa.

Levy on muutamaa todella toimivaa kappaletta lukuun ottamatta enimmäkseen harmiton eikä näin ollen herätä suuria ihastuksen tai vihastuksen tunteita. Mikäli bändi kasvaa jatkossa vieläkin enemmän kohti taiderockia, uskallan odottaa suurempia tunteita. Kevytpunkin ystäville tämä uponnee kuin kuuma veitsi voihin.

7/10

Kappalelista:

1.Irresistible
2.American Beauty/American Psycho
3.Centuries
4.The Kids Aren’t Alright
5.Uma Thurman
6.Jet Pack Blues
7.Novocaine
8.Fourth of July
9.Favorite Record
10.Immortals
11.Twin Skeletons (Hotel in NYC)

Kirjoittanut: Nina Hurme