”Family Tree” on taattua Black Stone Cherryä muttei yhtyeen parasta antia

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 19.4.2018

Black Stone Cherry teki paluuta juurilleen jo ”Kentucky” -albumilla, mutta kunnolla mullan alle mentiin ”Black To Blues” -EP:llä. Kyseisellä levyllä yhtye teki kunniaa esikuvilleen ja toi heidän kappaleisiinsa omaa hard rock -otettaan. Bändi jatkaa juurien läheisyydessä oloa uudella ”Family Tree” -levyllään. Blues on osa BSC:ä eikä orkesteri kaihda näyttää sitä. Ja miksipä pitäisikään?

BSC on kasvanut ja muuttunut vuosien varrella niin kuin mikä tahansa yhtye, mutta edmontonilaisyhtye on aina pitäytynyt rockissa. Tällä albumilla BSC:n soundi kallistuu kuitenkin enemmän bluesrockin puoleen, jonka seurauksena albumi ei ole niin raskas. Toki menevämpiäkin kappaleita löytyy, kuten aloituskappale ”Bad Habit”, ”New Kinda Feelin” ja ”You Got The Blues”, mutta pääpainotus tuntuu olevan hillitymmässä ulosannissa.

Vaikka BSC:n vokalisti Chris Robertson on tunnettu karismaattisesta ja vankasta äänestään, hän saa seurakseen muita solisteja muutamassa kappaleessa. ”Dancin’ In The Rainissä” vierailee Warren Haynes (Allman Bros/Gov’t Mule), joka täydentää hyvin Robertsonin vahvaa ääntä. Vastaavasti ”Ain’t Nobodyssä” ja ”James Brownissa” hyödynnetään naistaustalaulajaa, mutta tarkempia tietoja en saanut hänestä selville. Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta kun BSC hyödyntää naislaulajia, niin yhtye teki myös ”Kentucky” -albumilla. Näistä kahdesta kappaleesta ”James Brown” osoittautuu kuitenkin paremmaksi rokkaavan luonteensa ja puhallinsoitinosuuden takia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

BSC:n mukaan levylle on päätetty tuoda esille kaikki yhtyeeseen vaikuttaneet vaikutteet, minkä myös kuulee levyn monipuolisessa sisällössä. ”Southern Fried Friday Night” edustaa modernia rockia, kun ”Get Me Over You” ja ”My Last Breath” tuovat esiin bluesjuuria. ”Get Me Over You:n” sanoituksissa puidaan sitä, kuinka savukkeet ja bourbon toimivat sydänsuruihin lääkkeinä, joilla yhtyeen monet esikuvatkin ovat varmasti itseään lääkinneet. Runsaalla melankolialla höystetty ”My Last Breath” pysäyttää kuuntelijan keskittymään Robertsonin rauhalliseen ja vakuuttavaan tulkintaan. Pirteillä kosketinsoitinosuuksilla sävytetty ”New Kinda Feelin” tuo esille BSC:n salonkikelpoisuuden – tämän kappaleen voisi kuvitella istuvan täydellisesti lännenelokuvissa oleviin kapakoihin.

”Family Tree” on monipuolisempi albumi kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää. Itseeni levy ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin kaksi edeltävää julkaisua, mutta todennäköisesti se johtuu hillitymmästä tyylistä. Vaikka kyllä se energisyyskin levyllä näyttäytyy. Kokonaisuudessaan ”Family Tree” on pätevä rock-levy, joka ei kuitenkaan yllä BSC:n parhaimmistoon. Levy on tasaisen hyvä, muttei imaissut samalla lailla sisäänsä kuin yhtyeen monet aiemmat julkaisut. Toki ajan kanssa levy saattaa aueta paremmin. Uusi levy tuo kuitenkin hyvin esille BSC:n laajan musiikillisen skaalan ja tarjoaa kuuntelijakunnalleen jälleen jotain uutta pureskeltavaa.