Reilu parikymppinen Fear Factory on kokenut välirikkoja, jäsenvaihdoksia, 90-luvun lopun noususuhdannetta, hiljaiseloa ja muita pitkän linjan yhtyeen taipaleita. Vaikka he ovatkin pioneereja omalla genrerintamallaan ja moni nuoremmista metalliorkista tunnistaa heidät esikuvakseen sekä suurimmaksi inspislähteekseen, eivät he silti ole ihan sinne raskaan musiikin A-luokkaan murtaneet itseään. Nyt kahdeksannen levyn, ”The Industrialist”, myötä kysymyskilpa meneekin näin: kuka on ensimmäisenä irtautunut koneistosta, voittaa!

Homma potkaistaan käyntiin levyn tematiikalla: Mihin ovatkaan menneet orkesterit, jotka laulavat bändäreitten persepanemisesta ja kaljapiereskelyistä? Vai eikös tämä olekaan kaheksankötlukua?! Kyllä, bileistä on päästy vuosien myötä systemaattiseen voiton maksimointiin ja ihmiskunnan tuhoamiseen. Enää ei tarvitse sotia eikä kulkutauteja, vaan ihmisistä on muovattu mainostajien, yritysten ja median huoria, jotka kulkevat käskystä sinne, minne koneiston pyörittäjät ovat heidät alun perin suunnitelleetkin. Jopa ituhipeistä on tullut voitonkerääjiä oman kukkapuskaviljelmän kasvattamisen sijaan. Enää ei riitä bongorumpuympyrät, verenkierron ja keuhkojen vaihtaminen huumeisiin, vaan nyt nekin ovat järjestäytyneet keräämään rahaa syyllistäen ihmisiä luonnontuhoamisesta, vaikka itse muovaavat poliitikkojen puheita ja salaa panevat lammasta samalla haukaten siitä veristä selkäpalaa.

Kaikki ovat valmiina maksamaan hyvästä omastatunnosta ja kieltämään muilta ihmisiltä kaiken sen, mihin heillä itsellään on lupa. Koneistolla on vehkeet ja vermeet, joilla teidän jokaisen liikkeet, aikeet ja puheet/kirjoitukset on tallennettu. Ja niitä voidaan milloin vain käyttää teitä vastaan, jos keksittekin alkaa ajattelemaan itsenäisesti ja pyrkimään oravanpyörää vastaan. Se on tehtävä nyt, ennen kuin on liian myöhäistä tekemään asialle mitään ja meidät kaikki on aivopesty sekä valjastettu. Eli jostain tämmöisestä on sanoituksissa kyse, tietääkseni. Ei mulla tekstejä ollut saatavilla…

”The Industrialistia” ennen kerkesi siis yhtyeestä kadota satoja kiloja kovia soittajia Gene Hoglanin (Dark Angel, Death, Strapping Young Lad, mitä näitä nyt onkaan) lähtiessä rumpupallilta sekä Byron Stroudin (Strapping Young Lad, Zimmer’s Hole) värvätessään itsensä kanukkibändi 3 Inches of Bloodiin. Tilalle ilmaantui basson varteen Chimairasta lähtenyt kitaristi Matt DeVries ja rumpuihin System Dividestä siirtynyt Mike Heller. Varsinkin Genen rumpalimaiharit on mahdotonta täyttää, mutta uusi rumpali tekee siinä kelvon työn.

Musiikki on hieman edelliseltä levyltä tullut maanläheisempään suuntaan kuulostaen silti edelleen hyvin huolitellun ja koneistetun tarkalta. Basari napsuu konekiväärin tarkasti kuin suuri midirumpukoneisto, kitarat kuohivat tasaista tönttötön-riffiä ja laulut ovat sitä samaa kuten ainakin. Verrattuna ”The Mechanizeen” on siis palattu hieman alkuperäisempään, ”Archetypempaan” ilmaisuun. Kysehän ei ole oikeastaan muutoksesta, vaan saman toimivan reseptin toistamisesta. Eli jos odottelit Fear Factoryn muuttuvan siitä tutusta muotistaan, mistä et ole ikinä tykännyt mehujääpuikkojasi poimivan, et tule tästäkään satsista pitämään sen sulatessa sormillesi ennen seuraavaa nuolaisua. Uusia, kivoja FF-ralleja odottaville tämä onkin sitten mieluisempi paketti.

Josta päästäänkin itse kappaleisiin; tuttuus alkoikin liiaksi ensi kuulemalta tökkiä ja albumi kuulostikin väsyneeltä pyristykseltä, jolloin tulee tunne siitä, olisiko sittenkin kannattanut vaikkapa vuosi odottaa parempia biisejä tehtaillessa. Kuuntelukertojen myötä sitä kumminkin huomaa musiikin likaisten kynsien tarttuvan korvalehtiin alkaen löytämään ilon hetkiä. Niitä ovat Halloween-elokuvan tunnuspimputuksella ja Machine Headmäisellä alulla lähtevä ”God Eater”, albumin käyntiin potkaiseva levyn nimikkoralli sekä sitä seuraava ”Recharger”. Lopuissakin levyn kappaleissa on hetkensä, mutta olisin kaivannut albumiin lisää vaihtelua. Tuttuus käykin loppupeleissä silti kompastuskiveksi täydellisessä maratonissa. Levyn lopetus myös on melko hölmö, kun kolmanneksi viimeinen kappale, keskinkertainen ”Dissamble” loppuu, alkaakin parin kappaleeseen jaettu reilu kymmenminuuttinen outro sisältäen miltei pelkkää noisehässäkkää. Kun vertaa tätä edellisen levyn lopettaneeseen, yhtyeen parhaimpiin kappaleisiin lukeutuvan ”Final Exitiin”, jää ”The Industrialistista” kuivan rään maku suuhun.

Sanoisin, ettei tämä albumi ollut täysin välttämätön ja tuiki tarpeellinen ilmestys, mutta on se loppupeleissä silti kelpoa kuunneltavaa. ”Kelpo” on siis päällimmäisenä mielessä, jos tämä levy sattuu tulemaan eteen tulevaisuudessakin. Yhtyeet, jotka ovat tapelleet saadakseen Fear Factoryn matkimisen syytökset niskastaan, ovat nykyään löytäneetkin oman saundinsa, joita sitten alkaakin tulevat orkesterit kopioida. Sillain tää maailma toimii, hei! Fear Factorylle löytynee silti vielä paikkansa metallimusiikkirintamalla, se ei enää pyri suuriin muutoksiin omassa musiikissaan ja se on jo tehnyt oman duuninsa nykymusiikkia muokatessa. Onko uusille FF-levyille sitten tarvetta, onkin sitten teidän kuulijoiden kesken väiteltävissä.

6½/10

Kappalelista:

01. The Industrialist
02. Recharger
03. New Messiah
04. God Eater
05. Depraved Mind Murder
06. Virus Of Faith
07. Difference Engine
08. Disassemble
09. Religion Is Flawed Because Man Is Flawed
10. Human Augmentation

http://fearfactory.com/

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kirjoittanut: Ville Syrjälä