Festarikesä avattiin Saarihelvetissä turvallisuutta unohtamatta, osa II

Koronakesä 2020 on ollut senkin takia hämmentävä, että vain muutamia pieniä ulkoilmatapahtumia on heinäkuussa pystytty järjestämään. Elokuun alusta lähtien yleisörajoitukset höllentyivät, joten monella festarikesän avaus jäi tänä vuonna Tampereen Saarihelvettiin, jota vietettiin perinteisesti elokuun alkupuolella Viikinsaaressa. Tällä kertaa festaroitiin kotimaisten bändien voimin － mutta kyllähän Suomessa hyviä metallibändejä yhden festarin verran aina löytyy. Saarihelvetin perjantaista kerrottiin ensimmäisessä osassa; muut aikataululliset haasteet jättivät lauantain tynkäpäiväksi, mutta noin puolet päivän keikoista ehdin kuitenkin todistamaan. Fiilistelyä ja rytkettä mahtui jo niihinkin muutamaan tuntiin, jotka Viikinsaaressa vietin lauantaina.

Helle helli lauantaina festarivieraita vielä perjantaitakin kovemmin, joten kuuleman mukaan paikalla oli ollut hyvin porukkaa jo alusta lähtien. Missaamistani keikoista Mors Principium Estiä joku ehti kehua koko festarin parhaaksi vedoksi. En epäile tätä lausuntoa ollenkaan, joten tuo menetys harmittaa.

Itse pääsin paikalle siinä vaiheessa, kun Kaunis Kuolematon heitti jo omaa settiään Inferno-lavalla. Yhtye on tullut todistettua viime vuosina useasti lavalla, ja jollain tavalla tämä melankolinen meininki on ihastuttanut varsinkin klubiolosuhteissa. En tiedä, vaikuttiko helteinen auringonpaahde jo tässä vaiheessa päivää pahasti päätä sumentavasti, koska Saarihelvetissä Kaunis Kuolematon kuulosti aika ajoin jopa uskonnollissävytteiseltä suomenkieliseltä melankolialta. Siltikin sen tahdissa oli ihan mukava aloitella tynkäfestaripäivä varjoista paikkaa hakien. Kuten perjantainakin, istumapaikkoja pöydissä oli tarjolla kaikille halukkaille, joten ruuhkiin ei tarvinnut itseään tunkea. Vesipisteitä olisin kyllä helteessä kaivannut muuallekin kuin vessoihin, joihin jonot olivat melko mittavat. Vai enkö vaan löytänyt tällaista pistettä muualta? Joka tapauksessa Kaunis Kuolematon oli ihan oiva lauantain aloittaja, vaikka olisi ehkä toiminut hiukan paremmin hämärtyvässä illassa tai omienkin sanojensa mukaisesti ”Yön Tunteina”.

Keväällä “Wolves of Karelia” -levyn julkaissut Wolfheart oli monelle varmasti yksi koko Saarihelvetin odotetuimpia bändejä. Intron saatellessa soittajia lavalle huomasi yleisössäkin levotonta liikehdintää ja oman paikan etsimistä näköetäisyydeltä lavasta. Tässä vaiheessa sai myös huomata, että perjantaina haitannut soundien hienoinen tukkoisuus oli ainakin päälavan osalta saatu korjattua paremmaksi. Minulle Wolfheart on ollut aina “taas yksi Saukkosen projekteista”, mutta täytyyhän tässä antaa sen verran myönnytyksiä, että kyllä bändi livenä toimii. Yhtyeen winter metaliksi nimetty melodinen death metal ei itsessään ole mikään uusi juttu － vastaavaa genreä oli Saarihelvettikin täynnä, mutta jotain kummaa Tuomas Saukkosessa on, koska hän saa ihmiset innostumaan, mitä sitten ikinä tekeekin. Tämän sai huomata myös Saarihelvetissä. Wolfheart tuli ja näytti, kuinka homma hoidetaan ilman, että tulee hikikään. ”Hail of Steelin” kaikuessa pitkin Viikinsaarta festariväki osoitti, mitä se oli tullut paikalle katsomaan.

Vornankin piti olla tänä kesänä esiintymässä suunnilleen kaikilla Suomen festareila. Noh, kuten tiedämme, niitä ei järjestetty. Mutta onneksi Saarihelvetti toi Vornan yleisön eteen pitkästä aikaa. Bändillähän oli viime syksynä ilmestyneen “Sateet Palata Saavat” -levyn lisäksi puolellaan myös kotikenttäetu. Ja hyvin bändi nämä edut hyväkseen käyttikin! Vorna on hidastanut tempoaan levy levyltä, joten hiukan pelkäsin etukäteen keikkaa. Mutta pelkoni oli aivan turhaa, koska Vorna tuli suvereenisti Inferno-lavalle ja näytti, miksi se on yksi Suomen melankolisen pakanametallin parhaita. Yhtyeen ei edes tarvitse tehdä mitään sirkustemppoja, vaan sen välillä jopa lakoninen esiintyminen riittää. Uudet ja vanhemmat biisit sulautuvat hienoksi kokonaisuudeksi, joka kertoo omanlaistaan tarinaa. Saarihelvetin keikalta ei oikeastaan voi nostaa yhtään erityistä biisiä esille, koska koko keikka tarjoili jälleen kerran erinomaiselta maistuvan setin. Tämän jälkeen odotan jälleen kovasti, että saisin pian todistaa bändin esiintymistä myös pimeissä olosuhteissa. Tässä vaiheessa nimittäin Saarihelvettiin osunut helle ja erityisesti pilvettömältä taivaalta porottava aurinko alkoivat olla itselleni liikaa, mutta päätin sinnitellä vielä ainakin hetken paikan päällä.

Tänä vuonna Saarihelvetin bändikattauksessa nähtiin paljon festarin vakikävijöitä, ja Fear of Domination on ymmärtääkseni yksi näistä. Ainakin itse muistan sen paikalla nähneeni aikaisemminkin. Yhtye on Turmion Kätilöitten vanavedessä saavuttanut koko ajan enemmän suosiota, ja se on pompituttanut yleisöä tiuhaan tahtiin niin festareilla kuin klubeillakin. Pidän itse bändin ratkaisusta käyttää kahta vokalistia － sinällään se ei ole todellakaan mikään uusi innovaatio, mutta tähän industrial-pomputteluun se sopii erityisen hyvin. En tunne Fear of Dominationin tuotantoa niin hyvin, että osaisin sen live-toteutuksesta sen suuremmin puhua, mutta kyllä tällä Saarihelvetissä saatiin kunnon tanssit käyntiin. En ihmettele yhtään, että tässä on yksi tämän hetken halutuimpia bändejä. Keikan lopussa lavalla oli jotain pientä sekoilua, mutta tuskinpa se kokonaisuutta suuresti heikensi.

Odotin ehkä koko festareilla eniten …And Oceansin keikkaa, koska keväällä Season of Mistin kautta julkaistu “Cosmic World Mother” on ollut vakuuttavaa kuunneltavaa. Se on ollut kuin paluu menneeseen, vaikka yhtyeen keululla onkin nyt uusi vokalisti, Finntrollistakin tuttu Mathias Lillmåns. En ole ennen Saarihelvettiä onnistunut …And Oceansia nykykokoonpanossa näkemään, mutta nyt sen aika oli vihdoin käsillä. Oli myös mukava kuulla hiukan mustempaa metallia kaiken tuon melodisen deathin ja industrialin jälkeen. Bändi oli hyvässä iskussa, biisit soljuivat hienosti. Mutta auringonpaiste haittasi, kovasti! Luonnollisesti vokalisointi on niin kuuluvassa osassa ulosantia, että ainakin minulle keikasta jäi päälle melkoisen kovat Finntroll-mielleyhtymät. Lillmåns on tuon bändin ääni, mutta ainakaan vielä en nostaisi häntä suomalaisen black metalin ääneksi. Syynä on varmasti se, että tarvitsen itse aikaa tähän totutteluun. Joka tapauksessa …And Oceans oli hyvä lisä Saarihelvetin kattaukseen. Seuraavina vuosina toivoisinkin ehkä hiukan enemmän monipuolisuutta eri metalligenrejen kautta.

Valitettavasti jouduin jättämään Saarihelvetin viimeiset bändit välistä ja siirtymään heti …And Oceansin jälkeen jonottamatta laivalle ja kohti muita seikkailuita. Erityisesti harmitti King Satanin missaaminen; kuuleman mukaan keikka oli jälleen kerran viihdyttävä. Ja olisihan Turmiöt Kätilöt ollut myös pitkästä aikaa nähdä, mutta toivottavasti Dark River Festivaleilla tämä puute päästään korjaamaan seuraavana viikonloppuna. Myös kaikki oheistoiminta Rock’n’Tits-lavalla jäi kokonaan molempina päivinä näkemättä, koska se tapahtui samaan aikaan keikkojen kanssa.

Vuoden 2020 Saarihelvetti oli koko kesän festariavaus － ja melkeinpä samalla päätöskin. Sekä yhtyeitten sekä yleisön onnellisuus tästä oli selkeästi nähtävissä. Tapahtumien järjestämistä pandemia-aikana on ehditty jo varsinkin sosiaalisessa mediassa kovasti puida ja paikallaolijoita syytellä edesvastuuttomiksi. Toivotaan, ettei tapahtuman seurauksena tule uusien tartuntojen sumaa. Saarihelvetti teki ainakin festarina kaikkensa sen eteen, että työntekijöiden ja yleisön turvallisuus säilyisi. Tietenkin väkijoukossa turvavälit saattavat välillä unohtua ja paikalle kuljettaneet laivat ovat julkisia kulkuvälineitä, jotka luonnollisesti tulivat ruuhkaisimpina aikoina täyteen. Joka tapauksessa: kiitos Saarihelvetti, että saimme kokea edes yhden festivaalin kesällä 2020.

Kuvat:

AJ Johansson Photo and Video

Peter Saari