Festarikesän avaus tamperelaisittain – Tuhdimmat tahdit 16.-17.6, osa 2/2

Jos Tuhdimpien tahtien perjantaina meinasi tulla ähky yhdentoista bändin soitosta, niin lauantaina löylyä lyötiinkin jo kahdentoista bändin toimesta. Järjestäjät olivat myös ottaneet opiksi edellispäivän karskeista vesijonoista ja lisänneet vesipisteellä olevien hanojen määrää. Nopeasta reagoinnista täytyy antaa isoa plussaa tapahtumanjärjestäjille, vaikka perjantainakin vesijonot etenivät koostaan huolimatta melko joutuisasti.

Lauantaina festaroinnit alkoivat pirteään aikaan klo. 13.30 Carnival Academyn tahdeissa. Kuten orkesterin nimestä on helposti pääteltävissä, näkyy näiden tulokkaiden pukumuodissa sirkusteema vahvana. Värikkäät esiintymisasut yhdistettynä musiikkiin, jossa metalcore ja dubstep paiskasivat iloisesti kättä, teki kokonaisuudesta vähintäänkin mielenkiintoisen sekametelisopan. Vaikka tässä vaiheessa aamua suurin osa festariväestä oli vielä porttien ulkopuolella lataamassa akkuja ja imemässä virtaa enemmän tai vähemmän alkoholipitoisista energiajuomista, ei Carnival Academyn sentään ihan tyhjälle puistolle tarvinut esiintyä. Lavan edustalle oli kertynyt porukkaa muutaman rivin verran, ja näille uskollisille bändi tarjosi raivoisan show’n, johon yleisö vastasi välillä jopa alkeellisten moshpittien muodossa. Ei mikään pöllömpi aloitus päivälle.

Heavy Metal Perse palasi viime vuonna kiinni levytyskantaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, ja fanien riemuksi bändi on tänä vuonna rymistellyt takaisin myös esiintymislavoille. Itselleni tämä pumppu ei ollut entuudestaan tuttu muuten kuin raflaavalta nimeltään, joten odotinkin mielenkiinnolla, mitä tuleman piti. Heavy Metal Perse antoi itsestään varsin sympaattisen vaikutelman viime lauantaisella keikallaan. Vuonna 2000 muodostetun bändin muusikoiden otteista paistoi läpi rennon itsevarma tekeminen, ja musiikkinsa herätti mielikuvia raskaammalla otteella soitetusta YUP:sta, mikä ei omissa kirjoissani ole lainkaan epäedullinen vertaus. Heavy Metal Perse lukeutuu omalla kohdallani festareiden suurimpiin yllättäjiin, ja päätös tutustua tämän nelikon tekemisiin tarkemmin sinetöityi keikan aikana.

Jos joku ei saanut tarpeekseen Iron Maidenista muutaman viikon takaisilla Tampereen keikoilla, niin Tuhdimpien tahtien lauantaipäivänä tarjoutui jälleen tilaisuus palata kyseisen bändin tunnelmiin. Antony Parviainen Trio nimittäin saapui festareiden jälkimmäisenä päivänä soittamaan kolmen vartin verran Iron Maiden-covereita pienemmälle tahti-lavalle. Antony Parviainen Trio ei mennyt coveroinnissaan sieltä mistä aita on matalin, sillä perinteisten heavy-soitinten sijaan homma hoidettiin akustisin kitaroin ja jousisoittimin, Parviaisen laulutulkintojen toimiessa sovitusten kantavana voimana. Konsepti oli toimiva, joskin olisi osoittanut porukalta hieman tarkempaa pelisilmää, jos eivät olisi sisällyttäneet settiinsä niin montaa Iron Maidenin Nokia areenan keikoilla soittamaa biisiä. Erityisesti ”Aces High” ja ”Blood Brothers”-versioinnit jäivät tältä keikalta mieleen huippuhetkinä.

Siinä missä Ensiferum oli ensimmäisen festaripäivän ensimmäinen todellinen potinräjäyttäjä, niin lauantaina kyseinen kunnia osui Turmion Kätilöille. Tätä industrial-tamppausta en koskaan ole välittänyt kotioloissa kuunnella, mutta livenä homma vaan toimii. Jo valmiiksi paahtavalla kelilläkin bändi sai piiskattua yleisön niin osallistuvaan meininkiin, että sivustaseuraajallekin tuli hiki. Turmion Kätilöt tanssitti tamperelaisyleisöä tunnin ja neljäntoista kappaleen verran, joihin lukeutuivat muun muassa ”Verta ja lihaa”, ”Isä meidän” ja koko rupeaman kruunannut ”Sikiö”.

Festarilauantain mielenkiintoisimpaan antiin lukeutuivat Before the Dawnin ja Wolfheartin keikat. Molempien bändien primus motorina toimii Tuomas Saukkonen, jonka tehtäviin kuuluu Wolfheartin keikoilla laulu ja kitarointi, kun taas Before the Dawnissa mies on siirtynyt rumpalin jakkaralle. Aiemminhan Saukkonen toimitti Before the Dawnissakin itselleen tuttua kitaristi-laulajan virkaa, mutta vaihtoi rumpuihin monipuolisen Paavo Laapotin tartuttua laulajan mikrofoniin. Sekä Wolfheartin että Before the Dawnin asenteellisuudesta kertonee jotain, että molemmat bändit olivat kieltäneet juontajaa spiikkaamasta itseään sisään. Mitkään teennäiset juonnot eivät olisikaan tehneet kunniaa näiden bändien jylhälle ja jykevälle metallille, jossa Tuomas Saukkosen musiikillisen vision eri puolet korostuvat hieman eri tavoilla. Paavo Laapotin meriittejä laulajana ei käy kiistäminen, vaikka miehellä onkin vielä tekemistä Before the Dawnin keulakuvan roolin omaksumisessa. Sitä hän pääseekin harjoittelemaan toden teolla viimeistään syksyllä, jolloin Wolfheart ja Before the Dawn kiertävät yhdessä Suomen klubeja.

Mokoma oli varmasti monille koko lauantain odotetuin tapaus, ja syykin oli selvä: bändi soitti kahdenkymmenen vuoden takaisen ”Kurimus”-klassikkoalbuminsa kannesta kanteen, plus valittuja paloja yhtyeen mittavalta uralta. Setti lähti käyntiin hieman hämmentyneissä merkeissä, kun tuttujen biisien sijaan Mokoma aloitti ”Kurimus”-urakkansa kiekon häntäpäästä kaksikolla ”Liiton loppu” ja ”Väsynyt Atlas”. Yleisöllä ottikin aikansa saada yhtyeen juonesta kiinni, mutta pikkuhiljaa tunnelma alkoi vapautua ja viimeiseksi säästetyt ”Mene ja tiedä”, ”Kasvot kohti itää” ja ”Takatalvi” olivatkin jo silkkaa juhlaa. Tekniset ongelmat, jotka viikonlopun aikana korostuivat erityisesti festareiden kakkoslavalla, kiusasivat myös Mokomaa, ja keikan loppua kohden laulaja Marko Annalan spiikkeihin alkoi hiipiä pientä hälläväliä-asennetta. Ongelmista huolimatta Mokoma sai soitettua tuhdin viidentoista biisin keikan, mikä varmasti tyydytti yhtyeen faneja.

Lauantai-illan alkaessa pikkuhiljaa hämärtyä alkoi painotuksetkin muuttua festivaalijuontajan jutuissa. Siinä missä juontaja oli koko viikonlopun lähes joka bändin välissä muistuttanut festarikansaa vesitankkauksesta, alkoi tapahtuman kääntyessä loppusuoralle kehotukset siirtyä kohti alkoholipitoisia virvokkeita. Festivaalien viimeiset hitaat tarjosi Swallow the Sun, jonka kahdeksan biisin setissä tervehdin erityisellä ilolla ”These Woods Breathe Evilin” tarttuvaa eeppisyyttä.

Kun festariperjantain kerran kruunasi muuan Beast in Black, niin mikäpä muukaan orkesteri olisi taputellut kirjoihin ja kansiin tapahtuman jälkimmäisen päivän, kuin Battle Beast? Bändillä tuntuu olevan aivan erityinen suhde juuri Tampereeseen, ja tuskin vähiten solisti Noora Louhimon paikkakuntalaisuuden vuoksi. Battle Beastin hilpeän hyväntuulinen ote osui juuri oikeaan saumaan häivyttämään hienon tapahtuman päätöksestä johtuvaa melankoliaa. Puolisentoista vuotta sitten ilmestynyt ”Circus of Doom” oli itseoikeutetun vahvasti edustettuna setissä, ja keikan puolivälissä koettu ”Where Angels Fear to Fly” oli niin soinnillisesti kuin visuaalisestikin silkkaa ilotulitusta. Settiä venytettiin jokseenkin tarpeettomasti alkoholipitoisin välikevennyksin, mutta saatiinpahan nauttia festaritunnelmista ihan viimeiseen asti, ja yliajallekin.

Festarialueelta poistuessa mieliala oli kiitollinen ja täyttynyt; kaksi päivää lähes katkeamatonta raskaan musiikin ilottelua oli juuri sopiva määrä tuhteja tahteja. Vielä ennen nukkumaanmenoa somesta sai lukea festivaalin tiedotteen, että tapahtuma järjestettäisiin Tampereella ensi vuonnakin. Tämänkertainen tuhtitahti-tapahtuma onnistui bändikattauksellaan, aluesuunnittelullaan ja vesipisteillään. Ensi kerran kehityskohteeksi voisi mainita ainakin paremman varautumisen teknisiin ongelmiin, joista erityisesti festareiden pienemmän kakkoslavan esiintyjät kärsivät koko viikonlopun. Tuhdimmat tahdit jätti jälkeensä tällaisenaankin sen verran edustavan muistijäljen, että tapahtumaan osallistuminen jatkossakin tulee olemaan helppo valinta.

Kuvat: Outi Puhakka