Festarikesän kukkein keidas – SaariHelvetti 1.-2.8. Tampereella

Vuodesta 2015 lähtien Tampereen Viikinsaaressa järjestetty SaariHelvetti on pitänyt huolen, että raskaamman musiikin ystävillä on elokuussakin jotain mitä odottaa. Varsinkin tänä vuonna säiden suosiessa Viikinsaaren kesäkeitaassa tuntui lähestyvä syksy kaukaiselta aavistukselta. Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna juhlittiin Pyhäjärven kukkeissa maisemissa yhteensä kahdenkymmenen yhtyeen voimin, ja seuraavaksi pureudutaan kattavasti festariviikonlopun antimiin. 

Porilainen Countless Goodbyes sai kunnian polkaista käyntiin viikonlopun helvetilliset musiikkijuhlat. Aikamme trendien mukaisesti tämäkin pumppu operoi jonkinlaisessa metalcoren tyylisuunnassa, ja koska kyseinen alalaji ei ole ominta osaamisaluettani, olen melko jäävi arvioimaan yhtyeen ansioita sen hengenheimolaisiin verrattuna. Bändi esiintyi kuitenkin innostuneen ennakkoluulottomasti, ja laulajalta irtosi niin ärjyvät kuin puhtaat laulut. Yleisö heittäytyi hienosti yhtyeen meininkiin, ja jo tässä vaiheessa fanit innostuivat oma-aloitteiseen soutupittiin. SaariHelvetin väki oli siis juhlatuulella festivaalin ensihetkistä alkaen, ja Countless Goodbyes tarjoili niskalihaksiin menevät alkutahdit.

Tanssijaloille ei annettu hetkenkään lepoa, kun Ruoska aloitti teknometallisen messunsa Kaaoszine-lavalla välittömästi Countless Goodbyesin jälkeen. Ujostelematta Rammsteinia mukailleen Ruoskan kolmevarttisen teknotamppauksen jälkeen oli yhden jos toisenkin kroppa hytkymisestä hellänä, ja enemmänkin olisi juhlakansalle kelvannut. Laulaja Patrik Mennander sai viskoa yleisöön useammankin vesipullon, jottei porukka olisi tuupertunut kuumuudessa niille sijoilleen. Ruoskalta on odoteltu uutta pitkäsoittoa jo hyvä tovi, ja vuonna 2022 julkaistut uudet singlet valoivat uskoa tulevaan. Alkaisikohan jo olla aika kokonaiselle albumille?

Turkulainen Cumbeast on sitä vastoin ulostanut aivan hiljattain uuden albumin. Sen toukokuussa ilmestyneeltä ”Fairytales of Filthiltä” kuultiin muun muassa vanhan pääkaupungin erästä paikallista nähtävyyttä ylistänyt ”Åbomination”, joka tarjosikin kaltaiselleni entiselle turkulaiselle kaihoisaa muisteltavaa. Cumbeastin armottomasti vyöryvä kuolonmetalli puri kuin paarma helteisessä iltapäivässä, ja vaikka korostetun törkyisiä sanoituksia ei juuri erottanutkaan laulaja-basisti Iiro Kososen korinoista, puhui musiikki puolestaan paremmin kuin hyvin. 

Kaksipäiväinen SaariHelvetti oli kotimaisen huippuosaamisen ohella saanut houkuteltua Viikinsaareen myös kolme ulkomaalaista vahvistusta, joista ensimmäiseksi esiintyi Eleine. Ruotsalaisilla oli tällä kertaa aimo ripaus epäonnea matkassa, kun keikka käynnistyi teknisten ongelmien merkeissä. Laulaja Madeleine Liljestam lievensi hetken piinaavuutta juttelemalla yleisölle niitä näitä, ja kohta soittopelitkin olivat siinä kunnossa, että päästiin itse asiaan. Vaikka Eleinen sinfonisessa metallissa onkin peruspalikat kohdillaan, ei bändin soundi ole tarpeeksi omintakeinen erottuakseen massasta. Vuonna 2014 perustetulla Eleinellä on vielä tekemistä tehdä itseään tunnetuksi Suomessa, sillä bändi keräsi yleisöä Kaaoszine-lavan edustalle vähänlaisesti. 

Loppuilta olikin täyttä juhlaa Havukruunusta alkaen, kun viisi toinen toistaan hienompaa bändiä vuorottelivat Inferno- ja Kaaoszine-lavoilla. Havukruunu julkaisi alkuvuodesta mainion uutuusalbuminsa ”Tavastland”, ja kun keväiset levyjulkkarikeikat jäivät yllekirjoittaneelta väliin, tarjosi SaariHelvetin veto balsamia haavoille. Vaikka bändi ei ollut täysin kotonaan pienellä lavalla auringon paistaessa silmiin, oli sen alati melodisemmaksi ja eeppisemmäksi käyvän mustan metallin voima kiistaton. Havukruunu pusersi kolmivarttiseensa yhdeksän biisiä, joita kuunnellessa lämpimän kesäillan ja kylmän oluen äärellä oli tunnelma kohdallaan. 

Musiikillisesti hieman lempeämpiä tunnelmia tarjoili seuraavaksi Swallow the Sun. Edellinen lause saattaa bändin pintapuolisesti tunteville kuulostaa varsin omituiselta, mutta ainakin vajaa vuosi sitten ilmestyneeseen ”Shining”-albumiin tutustuneet ymmärtänevät yskän. Joitakin akustisia tunnelmointeja lukuun ottamatta Swallow the Sunin kuusikymmentäminuuttinen oli heittämällä kevyin keikka, jonka olen bändiltä todistanut. Pääasiassa puhtaasti lauletuista kappaleista koostunut setti oli kuitenkin vahvaa toimitusta bändiltä, jonka biisiarsenaaliin ei liiemmin mahdu heikkoja hetkiä. Swallow the Sun soittaa elokuun lopulla Helsingissä erikoiskeikan, jolla kuullaan kokonaisuudessaan bändin raskain albumi ”Songs From the North Pt. III” sekä valittuja paloja yhtyeen melodisemmasta tuotannosta. Sinne siis, jos SaariHelvetin keikka jätti nälän kokea orkesteri ärjympänä versiona itsestään.

Yleisöryntäyksestä päätellen SaariHelvetti-perjantain ehdoton vetonaula oli Stam1na. Jos oli nähnyt bändin kertaakaan livenä, tiesi tarkalleen, mitä tälläkin kertaa saattoi odottaa: raivoisaa energiaa soiton tarkkuudesta tinkimättä. Yhtyeen energia tarttui luonnollisesti myös yleisöön, jonka tauoton liikehdintä tantereella lietsoi bändin liekkiä entisestään – symbioosissa vierähtikin tunti ja kaksitoista biisiä aika äkkiä. Kellon lähestyessä yhtätoista illalla elettiin jo niitä hetkiä, kun ”Muistipalapelit” sanoituksineen puhutteli yleisöä erityisen syvällisesti. Progevivahteinen ”Novus Ordo Mundi” tarjosi halukkaille hetken hengähdystauon, kunnes kolme ja puoli minuuttinen ”Sirkkeli” pusersi yleisöstä viimeisetkin luulot ja mehut. Stam1na palaa marraskuussa Tampereelle kahta ensimmäistä levyään juhlistavalla kiertueella, mikä sopii vallan mainiosti kaltaiselleni kuulijalle, joka missasi bändin livenä sen alkuvuosina.

Festariperjantai saatettiin päätökseen Saran rujon kauneissa tunnelmissa. Sain ensikosketukseni tänä vuonna kolmekymppisiään viettävän Saran musiikkiin vain joitakin päiviä ennen sen SaariHelvetin keikkaa, joten todistin bändin keikkaa Viikinsaaressa melkoisena myöhäisherännäisenä. Pimenevä mutta lämmin loppukesän ilta kevyine tihkusateineen oli kenties paras mahdollinen miljöö kokea Sara ensimmäistä kertaa livenä. Bändi on uransa aikana ehtinyt julkaista kymmenen kokopitkää albumia, ja SaariHelvetin keikalla kuultu materiaali oli yhtäältä raskaasti möyrivää ja toisaalta taas koskettimien ja Joa Korhosen laulun ansiosta herkän tunnelmallista. Sen hienompaa lopetusta ensimmäiselle festaripäivälle ei olisi voinut toivoa, joskin jäätävät jonot saaresta poispäin tihkusateessa onnistuivat hieman lannistamaan tunnelmaa.

Ennakkotiedoista poiketen sää suosi saarihelvettiläisiä festivaalien jälkimmäisenäkin päivänä. Lauantaina Viikinsaaren helvetilliset juhlallisuudet alkoivat tuntia aiemmin kuin perjantaina, ja tavoitteeni päästä paikalle näkemään ensimmäisenä esiintynyttä Khromaa onnistui täydellisesti – kiitos olemattomien jonojen vielä tässä vaiheessa päivää. Yksi festivaalien parhaita puolia on päästä tutustumaan itselle vieraisiin artisteihin, ja omalla kohdallani Khroma oli täysin uusi tuttavuus. Se on vuonna 2010 perustettu helsinkiläisyhtye, joka soittaa metalliaan vahvoin elektronisin maustein. Suurin osa juhlakansasta oli vielä puoli neljältä iltapäivällä vasta matkalla pelipaikoille, mutta saareen jo vaivautuneet saivat todistaa Khroman määrätietoisilla otteilla soitettua settiä.

Metallifestareilla on viime vuosina yleistynyt trendi, että ohjelmistoon otetaan vähintään yksi tapahtuman profiiliin näennäisesti sopimaton esiintyjä. Tänä vuonna outolintuna sai kunnian toimia blueskitaristi Erja Lyytinen yhtyeineen. Erja Lyytinen SaariHelvetissä oli jo ennakolta mielenkiintoinen yhdistelmä, ja samaan tulokseen oli porukkaa pullistelevasta nurmikentästä päätellen tullut moni muukin. Blueskuningattareksi kutsutun kitaravirtuoosin keikka ei jäänyt pelkäksi kuriositeetiksi, sillä Lyytisen kevyempi rock-setti oli raikas tuulahdus tukalassa kuumuudessa päivän muuhun tarjontaan nähden. Jokaisen pelimannin instrumentti erottui hyvin miksauksessa, ja kokonaisuudesta muodostui korvanmyötäistä musiikkia. Suosionosoituksista päätellen muutkin festarikävijät olivat erittäin tyytyväisiä kuulemaansa, joten niin yleisö kuin yhtyekin saivat poistua paikalta hymyssä suin.

Kymmenisen vuotta sitten perustettu Shereign on ehtinyt julkaisemaan kaksi studioalbumia ja useamman singlen. Viime vuosina kiihtynyt julkaisutahti ei ole vielä tuottanut yhtä nopeaa suosionkasvua kuten bändin saama hieman innoton vastaanotto SaariHelvetissä osoitti. Yrityksen puutteesta bändiä ei kuitenkaan voi syyttää, sillä soitto oli pätevää ja kontaktia yleisöön haettiin lähes epätoivoisesti. Varsin kuvaavaa on, ettei yleisö tuntunut oikein innostuvan edes silloin, kun laulaja Sara Strömmer laskeutui lavalta nurmikolle circle pittiä muodostamaan. Shereign vaikuttaa kuitenkin ihan kehityskelpoiselta yhtyeeltä, joten palasten loksahtaessa paikalleen vaikka kunnollisen läpimurtojulkaisun tai näkyvän lämppärikiertueen myötä voi tie viedä vielä minne vain.

Tänä vuonna kaksikymppisiään juhliva Bloodred Hourglass lukeutuu omalla kohdallani niihin bändeihin, joiden meininkiin en yrittämisestä huolimatta ole päässyt sisään. Olin SaariHelvetissä lievän vierastukseni kanssa vähemmistössä, sillä Bloodred Hourglass keräsi sekä määrältään että innostukseltaan sellaisen yleisön, että se olisi voinut olla vaikka koko tapahtuman pääesiintyjä. Yhtye myös esiintyi suvereenisti päällikön elkein, eikä kyse ollut katteettomasta itseluottamuksesta, kun katsoi, millaisella riemulla bändi otettiin vastaan. Orkesterin melodinen metalcore sytytti yleisön sellaisiin liekkeihin, että aloin todella miettiä, mistä olen jäänyt paitsi kaikki nämä vuodet. BRHG julkaisee lokakuussa seitsemännen albuminsa ”We Should Be Buried Like This”, mihin mennessä aion antaa itselleni vielä ainakin yhden mahdollisuuden päästä sisään yhtyeen musiikkiin.

Tamperelainen metalliviritys King Satan juhlisti kymmenvuotista taivaltaan SaariHelvetin Inferno-lavalla kello 18.00 alkaen. Bändi oli minulle täysi kysymysmerkki, eikä Viikinsaaressa koettu kolmevarttinen auttanut vielä saamaan kiinni sen punaisesta langasta. King Satanin edustama elektroninen industrial rock ei musiikkityylinä juuri puhuttele minua, ja ulospäin bändi näytti lavalla kovin sekalaiselta seurakunnalta. Päällimmäisenä orkesterin teatraalisesta kohkaamisesta jäikin mieleen laulajan tympäisevä temppu kuvata yleisöä kesken keikan. 

Portugalilainen Gaerea oli toinen bändi, jonka suoritus näyttäytyi hienoisena rimanalituksena. Bändin esiintymisasuissa, maskeissa ja musiikin kaihoisassa raivossa oli toki jotakin mystistä muttei erityisen houkuttelevaa. Yhtyeen saamasta kädenlämpöisestä vastaanotosta päätellen en ollut ihan yksin hämmennykseni kanssa. Merkitsin mielessäni Gaerean yhtyeeksi, johon täytyy tutustua rauhassa kotosalla ennen lopullisen tuomion antamista.

Teini-ikää lähestyvä punkbändi Huora on viime vuosina jalostunut alkutaipaleensa päättömästä räminästä hieman sofistikoituneemmaksi versioksi itsestään. Asenne yhtyeellä on toki edelleen ennallaan, ja yhtye soitti SaariHelvetin settinsä sellaisella energialla, jota punkkareilta sopii odottaa. Huoran sanoitukset käsittelevät niin yhteiskunnallisia teemoja kuin useimmille samaistuttavia henkilökohtaisen elämän kommelluksia. Erityisen sähäkät terveiset laulaja Anniina Lötjönen lähetti tällä kertaa Teemu ja Sirpa Selänteen suuntaan. Huora keräsi kookkaan ja ennen kaikkea osallistuvan yleisön Kaaoszine-lavan edustalle, ja keikan aikana järjestyksenvalvojat päätyivät poistamaan paikalta asiakkaita, joiden hauskanpito oli käynyt liian kovaksi.  

Pohjanmaalainen …and Oceans kuuluu niiden vanhojen suosikkieni joukkoon, joita en ole ehtinyt nähdä liian monta kertaa livenä. Niinpä sen keikka olikin yksi jälkimmäisen festaripäivän odotetuimmista, eikä siihen todellakaan tarvinnut pettyä. Bändi julkaisi toukokuussa mainion uutuusalbuminsa ”The Regeneration Itinerary”, jolta SaariHelvetissä kuultiin peräti neljä biisiä. ”Cypheriä” lukuun ottamatta jokaiselta bändin aiemmalta levyltä soitettiin yksi biisi. Vaikka …and Oceansin tuotanto toimii minulle kauttaaltaan, on albumeilla ”Cypher” ja ”A.M.G.O.D.” erityinen paikka sydämessäni lähinnä siksi, että ne olivat ensimmäiset, jotka yhtyeeltä kuulin. Siksi onkin harmillista, että orkesteri on jo vuosikausia vierastanut keikoillaan juuri niitä levyjä. Toivoa sopiikin, että joskus tulevaisuudessa …and Oceans soittaisi vaikkapa jonkin erikoiskeikan, jolla se keskittyisi enemmän industrial metal -aikakauteensa. Sitä odotellessa SaariHelvetin keikan tunnelmia kelpaa muistella lämmöllä vielä pitkään

Kotimainen Insomnium ja tanskalainen MØL tarjosivat lauantai-illan, ja sitä myöten koko viikonlopun, viimeiset hitaat. Insomniumin melankolinen mutta mieltäylentävä melodinen metalli oli kuin kotonaan hämärtyvässä suviyössä. Sen raskaita sulosäveliä kuulemaan kokoontunut joukko sai reaktioista päätellen juuri sitä, mitä bändiltä oli tullut hakemaankin. Pitti pyöri ajankohtaan nähden kiitettävällä antaumuksella, ja yhtye palkitsi yleisön tunnin setillä parhaita palojaan. Tänä vuonna bändin keikkasettiin noussut ”Lose To Night” oli hienoa kuulla ensimmäistä kertaa livenä, ja loppuhuipennuksena tuli bändin kenties hienoin yksittäinen biisi ”Heart Like a Grave”. Insomniumin tuoreimman albumin ”Anno 1696” julkaisusta on vierähtänyt jo kaksi ja puoli vuotta. Bändi on omien sanojensa mukaan vetäytymässä biisinkirjoituspoteroon, joten siitä, millaiseksi orkesterin seuraava luku muodostuukaan, ollaan niin Insomniumin kuin sen tukijoukkojen leireissä nyt varmasti jännän äärellä.

Tanskalainen MØL sai kunnian taputella valmiiksi SaariHelvetin vuosimallia 2025. Bändi esiintyi suorastaan riivatulla muttei suinkaan yliampuvalla vimmalla. Vakuuttavan rääkymisen ohella laulaja Kim Song Sternkopf haki jatkuvaa lähikontaktia yleisöön pitäen huolen, ettei kuulijoiden keskittyminen herpaantunut meneillään olevasta messusta. Pitkillä instrumentaaliosioilla ja kaihoisilla liidikitaroilla oli välillä suorastaan hypnotisoiva vaikutus, jota lähes täysin pimennyt syyskesän ilta ei ainakaan heikentänyt. ”Tämä tulee suoraan sydämestä”, kommentoi eräs lähelläni ollut tarkkailija keikkaa, ja MØL todellakin soitti jokaista biisiään kuin viimeistä kertaa.

MØLia paremmissa merkeissä ei vuoden 2025 SaariHelvetti olisi voinut päättyä. Positiivinen ongelma festivaalin tarjonnassa oli, että mielenkiintoista ohjelmaa olisi riittänyt aivan tauotta ensimmäisestä esiintyjästä viimeiseen asti. Bändien ohella festareilla olisi halutessaan päässyt näkemään esimerkiksi burleski-esityksiä, jotka jäivät minulla kokonaan väliin musiikista nauttiessani. Siinäpä yksi hyvä täky pitää mielessä, jos ja kun tieni johtaa vielä tulevina vuosina Viikinsaareen… Jo tapahtuman miljöö on asettanut rajansa sille, ettei festaria voi kasvattaa loputtomiin kävijämäärältään tai puitteiltaan. Se onkin yksi festarin ehdoton vahvuus, sillä tällaisenaan SaariHelvetti on kävijöineen juuri sopivankokoinen yhteisö ja koti, johon palata kesä toisensa jälkeen.

Kuvat: OutoKuva