Festariraportti: Beyond The Gates XIV 29.7.–1.8. vuonojen ja tähtiporttien vietävänä Bergenissä
Bergen, tuo Norjan toiseksi suurin kaupunki, on ollut mielessäni aina sateinen vuonopaikka. No, sateinen se oli, eikä tainnut mennä päivääkään ilman sadetta. Sumu peitti hienot näköalapaikat kuten Fløibanenin ja Ulrikenin. Mutta en mennyt katselemaan tai kuuntelemaan sadetta, vaan menin jo 14:ttä kertaa järjestettäville Beyond The Gates -festivaaleille.
Tämän vuoden kattaus oli selvä jo viime jouluna ja sain hoidettua myös akkreditoinnin nopeasti, joten sinnehän piti sitten mennä. Omalle kohdalleni osui niin monta niin sanottua bucket list -bändiä, ettei festaria voinut jättää välistä. Sen sijaan meinasin jättää itseni välistä, kun unohdin bookata autolle paikan lautalta. Sain kuitenkin jonopaikan numerolla kuusi ja olinkin viimeinen laivaan päässyt. Huokaus, joka pääsi kiduksistani, oli suurehko. Eipä olisi vituttanut, jos olisin missannut festit oman huolimattomuuteni takia, eipä!
Festien ylivoimaisesti paras juttu oli aikataulutus, sillä yhtään esiintymistä ei ollut samanaikaisesti päällä. Kaikki oli aikataulutettu siten, että paikalla pystyi rauhassa vaihtamaan keikalta toiseen. Toki oli ryysistä, ja kyynärpäitäkin joutui käyttämään, mutta norjalaiset ovat rauhallista kansaa, enkä esimerkiksi nähnyt yhtään kähinää. Metallifanit best!
Keikkapaikkoja oli kolme, kaikki suht lähellä toisiaan Bergenin keskustan välittömässä yhteydessä. Kulturhusenissa oli nuorempia ja ”ei-niin-headlinereita-vielä” -bändejä sekä jatkobileet öisin. USF Verftetissä oli sitten kaksi lavaa täynnä mörinää, ja Grieghallenissa oli päälavalla viikonlopun aikana käytännössä suurimmat nimet.
Keskeisen viikon keskiviikko
Ensimmäisenä päivänä, eli keskiviikkona, suuntasin kaatosateessa USF Verftetiin, ilmoittauduin akkreditoinnissa ja sain ensin AAA-passin (Access All Areas, eli ”paras” passi). Sekä minä että työntekijä totesimme, että olen ”vain” toimittaja, joten sain kauniisti teipatun version, johon kirjoitettiin käsin ”Photo” ja nimi. Ehdin saliin sisälle saksalaisen Imha Tarikatin paiskoessa bläkkiään pienemmällä lavalla (Sardinen). Kitaristilla oli hupaisasti teknisiä ongelmia, joten hän keskittyi lähinnä huitomaan kitarallaan joka suuntaan yrittäen katkoa sekä kitaran että yleisön kaulan. Kitaran väärinkäyttö on mitä suotavin tapa purkaa ylimääräistä aggressiota ja energiaa.
USF Verftet on vanha telakan ja teollisuuden (mm. kalatalous) käytössä ollut halli, joka on muunneltu kulttuurikäyttöön jo aikoja sitten. Tulevalla keikkalistalla oli esimerkiksi uusi nouseva kyky Ruotsista nimeltään In Flames, joten tiloihin mahtuu heilumaan ihan tarpeeksi kansaa.
Isolla lavalla (Hallen) oli seuraavaksi vuorossa kreikkalainen Rotting Christ. Bändiltä tuli viime vuonna live-taltiointi ”35 Years Of Evil Existence”, jonka nähneet voinevat todistaa bändin olevan todella suosittu paitsi kotimaassaan myös muualla Euroopassa. Niin nytkin, sillä kansa oli miltei pähkinöinä (vai saako ilman kulttuurista omimista sanoa, että ”kansa oli fetana”?), kun Sakis Tolis johdatti joukkoansa lavalla. Black metalin ja goottimetallin sekoitusta saatiin nauttia kokonainen tunti, ja myös bändi tuntui nauttivan. Keikan jälkeen jotkut naispuoliset fanit kyselivät minulta Toliksen iltamenoista, joihin en osannut sanoa mitään. Pressikortti kaulassa sain arvon leidit ehkä luulemaan, että olen kreikkalaisten kiertuehenkilökuntaa.
Seuraavana oli taas siirtymä pienemmälle lavalle, jossa kanadalainen Spectral Wound tenhosi menemään omaa bläkkistään. Vaikka bändi on Montrealista, kuultiin setissä enimmäkseen englantia. Bändin viimeisin levy ”Songs of Blood And Mire” ilmestyi vuonna 2024, ja myös bändin paidat tekivät kauppansa merkkaritiskillä.
Sieltä taas isommalle lavalle, jossa olikin aika kova nimi aloittelemassa omaa settiään. Testament lienee kaikille lehtemme lukijoille tuttu, joten ei siitä sen enempää. En ollut koskaan aiemmin nähnyt bändiä livenä, vaikka työkavereilla on jopa bändin logo ynnä muuta härpäkettä tatuoituna käsivarsiin. Laitoinkin kyseiselle työkaverille kostoksi kuvan Chuck Billystä poseeraamassa kamerani edessä: ”No onko nyt tarpeeksi läheltä nähty bändi?” Työkaveri kosti laittamalla selfie-halailukuvan Chuckista ja Alex Skolnickistä seuraavan keikan myötä Ruotsin Skogsröjanista. Eli hän oli itsekin lähtenyt katsomaan Testamentia ties monennenko kerran. Niin oli moni muukin, koska bändi nautti selvästi suosiosta, jota bergeniläisyleisö osoitti. Ensimmäiset crowdsurfaajat saatiin myös pit crewn toimesta poimia pois pian setin alettua.
Setissä kuultiin muun muassa ”Practice What You Preach” ja jopa ”The Ballad”, josta Billy totesi, että lämmittää vanhan miehen sydäntä kuulla muunkin materiaalin kuin kovimman thrashin kelpaavan. Minulle kovin veto oli vuonna 2025 ilmestyneeltä ”Para Bellum” -albumilta kovatempoinen ”Infanticide A.I.” Kova keikka, ja bucket listiltä yksi iso nimi pois.
Keskiviikolle oli vielä yksi mielenkiintoinen nimi jäljellä, nimittäin Sventevith – featuring Nergal and Misþyrming performing Behemoth. Sieltähän paukkui oikein kunnon puolalais-islantilaista kylmyyttä. Koko ”Sventevith”-albumi taisi tulla ja joitain biisejä myös ”And the Forests Dream Eternally” -EP:ltä, eli vanhinta mahdollista Behemothia.
Ainakin Nergal oli helvetin innoissaan ja heilui kuin heinämies koko keikan. Ehkä nyky-Behemothin suureellisempi tyyli on vaihtelua, mutta jostainhan ne kaikki bändit aloittavat, ja intona saavat olla myös tekijämiehet. Pienessä salissa oli salin nimen mukaisesti ”Sardinen” purkissa, ja seuraavana päivänä oli vielä ahtaampaa, kun suomalaiset saatanat tulivat täyttämään korva- ja muutkin käytävät. Siitä sitten lisää huomisen osuudessa.
Torstai on epätoivoa täynnä
Torstaina päivä valkeni yllättäen sateisena, ja olikin aika suunnata Kulturhusetiin päivävuoroon. Kulturhuset on semmoinen Turun Klubin (tai mikä sen nimi nykyään onkaan) tyyppinen monikerroksinen kulttuuripläjäys, jossa keikoille on oma sali.
Kellon ollessa 13.30 lavalle nousi Ahvenanmaan (jeeeee!) oma ylpeys Concrete Winds, joka ei paljoa välittänyt kellonajasta, hiljaisuudesta tai tinnituksen välttämisestä. Olen vuosien saatossa nähnyt satoja eri keikkoja, ja Concrete Windsin veto oli varmasti yksi aggressiivisimmista keikoista, joita olen kuunaan kuullut. War metalia vetävä porukka on hioutunut jo Vorum-nimen aikana melkoiseen iskuun, ja keikka oli aivan täydellistä tappoa alusta loppuun. Se ei siis ole vorumilaista bläkkiä, vaan sotaisaa metallia ja kirskuvaa murhaa. Voin kertoa, että on erittäin outoa sanoa keholleen, että on aggressiivisella metallikeikalla kello 13.30. Se ei vain tunnu menevän kehon tai aivojen jakeluun… Lounasmurhaa!
En ole sokerista tehty minäkään, vaikka lääkäri niistä(kin) arvoistani kitisee jatkuvasti, joten sateessa paikan vaihto Verftetiin kävi kuin Gene Kellyllä aikoinaan (”Singing in the Rain”). Forteressen show’hun saavuin tukka (lue: päänahka) märkänä ja ehdin sen verran kuunnella, että kivaa bläkkiähän se oli. Teemoina on kuulemma ”Quebec separatism, History, Nationalism ja Nature”, eli bändin kotimaata tai kieltä tuskin tarvitsee kenenkään arvailla. Kummelin musavisa sen myös tiesi.
Isommalla lavalla olikin sitten varsin mainio odotusmusiikki. Yleensähän sound/line checkissä saadaan kuulla ”tsök tsök one two BUM KRÄSH TWIIIIIIIDIDDDDDD” jne. Nyt oli sen sijaan erittäin komeaa ambienttia sellomusiikkia, ja lava oli valaistu verenpunaiseksi. Teknikot eivät käyneet säätämässä vahvistimia, teippaamassa roudarinteipillä jotain merkityksetöntä piuhaa tai huutamassa mikkiin ”onko mikki päällä vai minni alla” -laatua. Oli vain sellomusa ja punaisuus. Hienoa. Norjalainen 1349 oli siis panostanut tunnelmaan jo ennen keikkaa. Vuosilukuhan tarkoittaa mustan surman saapumista Norjaan, ja sitähän oli luvassa. Tulta puhallettiin keikan aluksi, eivätkä tulisuihkut tai hiilihappopurkaukset jääneet siihen.
Varsin mainio keikka, vaikka omaa suosikkibiisiäni ”Hellfire” ei kuultukaan. Tulihan sieltä kuitenkin ”I Am Abomination”. Erityismaininta myös Frostille, jonka rumputuli oli aivan fantastista ja vaivatonta. Mistä tuli mieleeni, että olenko nähnyt Satyriconia koskaan livenä? (*tarkistaa papereitaan) No voi perskeles, en ole, eli siinähän tuli bucket listiin lisäys kiitos Frostin.
Warning on brittiläistä doom metalia soittava bändi, jonka soitannasta saattaa tulla mieleen myös sellaiset legendatason nimet kuin Woods of Ypres, Anathema tai vaikkapa vähän oudompana kuriositeettina Antimatter. Kyseessä on siis lohduttoman doomin airut ja erittäin hyvä sellainen. Tunteitahan musiikissa saa ja pitää olla, ja tässä sitä sai pyyhkiä miltei jokaisen kuulijan naamalta. Bändi esiintyy syyskuun alussa myös Helsingissä, joten sinne vain, jos tunnelmallinen doom miellyttää!
Electric Wizard, eli entinen Lord of Putrefaction, on myös brittiläinen bändi, jossa on doomahtavia viboja. Mutta jos Warning vetää lohduttomaksi, vetää sähkövelho överiksi trippailun ja tissit. Niin, tissit. Niitä oli havaittavissa taustalakanan täydeltä, koska taustalla pyöri ilmeisesti Jess Francon best of, tai sitten muuten vain LSD-trippailevaa Timothy Learylle maittavaa lesbiaanista videomateriaalia. No joo, ulkomusiikilliset arvot sikseen, ei se nyt pelkkää seksiä ollut. Musiikki on tosiaan stoner-doomia ja varsin legendaarista sellaista, jos on koskaan kuullut esimerkiksi ”Dopethrone”-albumia. Minä olen, mutta en jotenkin syttynyt tästä. Yleisö oli kuitenkin jälleen (muskotti)pähkinöinä, joten trippailu upposi kuin vanha mummo veitseen. ”Satanic Rites of Drugula” soikoon jatkossakin.
Päivä alkoi suomalaisella ja myös päättyi suomalaisella. Vuorossa oli yksi mustan metallin legendoista, Beherit. Jo nimi itsessään tarkoittaa syyrian kielellä Saatanaa. Jos aiemmin selloambientti oli luonut tunnelmaa keikan odotukselle, oli nyt vuorossa päinvastaista. Verho lavan edessä oli kiinni ja saimme kuulla viisitoista minuuttia bassodroonia, joka loi pahaenteisen tunnelman. Sen sijaan vielä pahempaa oli, kun katsojat olivat kaikki päättäneet tulla yhtä aikaa pienemmän salin sisuksiin katsomaan artistia, ja tungos oli semmoinen, ettei edes pressipassilla päässyt/mahtunut kuvaamaan pittiin. Vetäydyin siksi kauemmas enkä kuvannut mitään, paitsi satunnaisen näpäyksen ”Salomon’s Gatea”.
Laulaja Nuclear Holocausto (Marko Laiho) näytti huitovan lähimpiä katsojia jollain patukalla, eli varmaan suoritti verikastetta… En ole ihan varma, mutta kitarassa taisi olla Ancient Corpse Desekrator (Sami Tenetz), joka on minulle tuttu Suomen kaikkien aikojen parhaasta bläkkisbändistä Thy Serpentistä. Jos se ei ollut Tenetz, niin pahoittelut seuraavastakin vitsistä: Jos puhelin soi Beheritin kitaristin kotona, vastataanko siihen ”Tenetzillä, Ancient Corpse Desekrator puhelimessa”? Tällaisia minä mietin.
Perjantai, olen rakastunut
Viikonloppu oli alkamassa, ja bileet olivat siirtymässä perjantaina Verftetiltä Grieghalleniin. Ulkoapäin brutalistisen hallin sisällä oli todella hieno konserttisali, ihan varmasti Edvard Griegin veroinen. Jos halli onkin nimetty jonkun mäkihyppääjän tai huulirasvahiihtäjän mukaan, niin ei sitten. En menisi Mika Myllylä -halleniinkaan kuuntelemaan Mardukia.
Sen sijaan tähän halliin menin mielelläni kuuntelemaan myös Mardukia. Kuulin yhtyettä ensimmäisen kerran joskus 90-luvulla, enkä saanut siitä mitenkään kiinni. Meno oli tylsän tasaista, ja blastbeatien läiskiminen saatana-sota-lyriikoilla ei osunut omaan makuuni ollenkaan. Jossain vaiheessa musiikkimakuuni hiipi kuitenkin myös kaikenlaista outoa paskaa, johon lasken myös Mardukin. Sittemmin Mardukista onkin tullut yksi suosikkilivebändeistäni, koska yhtye on niin helvetin vihainen koko ajan.
Vaikeahan tätä on pukea sanoiksi, mutta on sangen katarttinen kokemus vetää panssaridivisioonana läpi mutaisen helvetin. Ruotsalainen black metal -kokoonpano on siis tunnettu todella vimmaisista esiintymisistään, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Jos laulaja Mortuus joskus vetäisi keikan puolivaloilla, ei sitä huomaisi, sillä hän laulaa niin kovaa ja herkeämättä. Bändi takoi kaikki hitit vähän päälle tunnin setissään. Tuli ”Werwolf”, tuli ”Blonde Beast” ja tietenkin ”Panzer Division Marduk”. Ihan hirveän montaa välispiikkiä ei kuultu, mutta ei tänne ole tultukaan kuuntelemaan stand upia. Marduk-aiheisia paitoja oli yleisössä paljon, ja tuskin kukaan oli pettynyt keikan jälkeen.
Jos ruotsalaisilla oli mottona ”turpaan kaikkia saatanasti ja äkkiä pois”, oli seuraavan amerikkalaisen bändin mottona sisä- ja ulkoavaruuden tutkiminen death metalin ja Tangerine Dreamin sekoituksella. Bändi on tietenkin Blood Incantation, jonka logo on yksi komeimpia nykylogoista, mutta jonka ”Absolute Elsewhere” on myös aivan maaginen levy. Siinä on kaksi kappaletta ”The Stargate” ja ”The Message”, eikä se tarvitse muuta.
Livenä se on toki haasteellinen esittää, koska levyllä voi olla yli 100 raitaa vaikka mitä soitantaa, laulantaa, kilkuttimia ja tunnelmaa luovia atmosfääri-elementtejä, mutta eipä se kuulkaa kauaksi jäänyt livenäkään. Jos Blood Incantation olisi genre, se olisi Scifi-Egypti-Technical Death-Blastia. Kun molemmat biisit oli esitetty asiaankuuluvan laser- ja valoshow’n kera, kysyi laulaja-kitaristi Paul Riedl: ”No se levy oli siinä, mitäs sitten soitettaisiin?” Tulihan sieltä ”Vitrification of Blood”, joka osoittaa, että uusimman levyn juuret on jo aiemmin pedattu varsin tekniselle pohjalle. ”The Giza Power Plant” ja ”Obliquity of the Ecliptic” sulkivat miltei hurmoksellisen 75-minuuttisen. Bändi kiitteli Bergenin ainutlaatuista tunnelmaa ja lupasi palata, jos pyydetään. Varmasti pyydetään, sillä jösses, miten komea se keikka oli!
Lauantai-illan kuume
Neljäs päivä ja festariaskel alkoi osoittaa jo painamisen merkkejä, kun siirryin taas kerran Mika Myllylä -hallenin uumeniin, eikun siis Grieghalleniin. Ensimmäisenä oli luvassa vanha kunnon Kristian Espedal, joka on paremmin tunnettu nimellä Gaahl. Hänpä on ollut mukana jos jonkinmoisessa, ehkä tunnetuimpana kuitenkin Gorgoroth, joka hajosi todella suuriin erimielisyyksiin. Tosin Gorgorotheja taitaa vieläkin kiertää ainakin yksi, ellei sekin ole jo saanut puukosta. Tällä kertaa Gaahl oli matkassa oman soolotuotantonsa kera.
Gaahls Wyrdin toinen levy ”Braiding The Stories” on hemmetin hyvä nykymetallilevy: on vähän bläkkistä, mutta myös tunnelmaa vaikka muille jakaa. Ja yllättävän melodinenkin se on. Gaahl itse omaa maailman parhaimman ”tuhannen jaardin katseen”, eli hän katsoo lävitsesi kuin paraskin velho. Intternetsistä löytyy hieno esimerkki, kun joku Vice-journalisti yrittää udella Gaahlilta asioita, niin: ”I don’t think you’re focusing on what’s being told”. Legenda.
Myös keikka oli varsin mainio, levyn nimikappaleen ”Braiding The Stories” ja ”Time and Timeless Timelinen” toimiessa esimerkkeinä hyvästä menosta, ja huomionarvoisesti keikka oli levyä asteen verran rankempi. Keikalla kuultiin myös maailman kylmin ja syvin huokaus: kun toisen kitaristin vahvistin alkoi pettää ja hän sääti sitä Gaahlin mielestä aivan liian kauan, päästi mies pitkän ja viimaisen huokauksen.
Gaahl oli paljolti osallisena festaria muutoinkin kuin vain yhden bändin laulajana, sillä hänhän asuu nykyään Bergenissä. Erillisinä tapahtumina pystyi mm. osallistumaan viininmaistajaisiin hänen kanssaan sekä erinäisiin taidenäyttelyihin, jotka laajensivat hieman ”pelkän” musafestarin olemassaoloa. Kaikki sivutapahtumat olivat myös loppuunmyytyjä, joten oletettavasti lisää on luvassa ensi vuonnakin. Black Metal Landmarksissa kierrettiin erinäisiä paikkoja, joista vanhat valokuvat muistuttivat. Grieghallenin historiakierroksella käytiin läpi norjalaisen black metalin vaikutusta ja Fantoftin kirkolla käytiin muistelemassa, miten eräs Varg Vikernes poltti senkin. Kyseinen Vikernes lienee polttanut jo kaikki mahdolliset sillatkin, joilla hän on kävellyt.
Jotain oli polttanut Arcturuskin. Herrat lusmuilivat verhon takana ja lavamanagerikin ihmetteli, miksei keikka ala. Hellhammerilla oli aikaa jutella tyttöystävänsä kanssa, ja bändi vain tuntui haahuilevan lavalla. Jonkin ajan kuluttua saatiin sitten käyntiin ”Evacuation Code Deciphered”, mutta kyseessä oli melkoisen laiska läpiluenta. Meininki ei oikein tuntunut paranevan missään vaiheessa, vaikka kovasti bändi töitä tekikin. Eturivissä olleita nuoria kuulijoita tämä ei haitannut, oli kuulemma sanottu äidillekin, että kohta on Arcturus nähty ja en ikinä ole halunnut mitään niin paljon. Voi nuorten höpsöyttä!
Oliko sitten niin, että vuoden tauko (bändi tykkää pitää pitkiä taukoja yleensäkin) tuntui soittotatsissa, mene ja tiedä sanois Suomisen Tapsakin. Myös Silje Wergelandin vierailu ”Shipwrecked Frontier Pioneer” -biisissä meni jotenkin reisille. Tuntui kuin kukaan ei olisi tajunnut, että se tapahtuu, eikä äänimies ainakaan löytänyt mikrofonille kanavaa kunnolla. Keikan lopetus meni myös vähän ohi, koska lavamanageri vilkutteli valoaan ja osoitteli kelloaan, mutta bändi vain junnasi vielä menemään ”Angstia”. Antikliimaksinen lopetus, kun olisi voinut tulla vaikka ”Deception Genesis”. Arcturus on kuitenkin täysin omanlaisensa avantgardistinen metallibändi, eikä sen poistuminen bucket listiltani tuntunut niin hyvältä kuin arvelin. Levyt ovat ja pysyvät hyllyssä ja kuuntelussa, keikka vain oli harmillinen ohilaukaus.
Alcest on myös aivan omanlaisensa, ja jopa kokonaisen genren luoja. Blackgaze on genre, jossa mieluusti tuijotellaan kengänkärkiin, mutta tehdään se blastbeatin jyskyttäessä taustalla. Laulu voi olla eteeristä tunnelmointia, eikä se ole kirkonpolttamisen raakkumista tai enkeleiden kuolinkorahduksia. Tässä ranskalaiset ovat todella suuria pioneereja, varsinkin Alcestin keulakuva Neige, jonka olemus on melkoinen nörttipojan ja homssuisen ujon miehen sekoitus villapaitoineen. Mutta ne biisit ja se tunnelma, sacre bleu että lähtee toimittajakin kananlihalle!
En päässyt näkemään bändiä livenä kuin vasta nyt johtuen useista aikataulullisista seikoista useiden vuosien aikana, mutta tämä bucket list tyhjeni kuin pajatso Uutun Essolla. ”Améthyste”, ”Kodama” ja ”Autre Temps” olivat itselleni kohokohtia tunnin mittaisessa tunnelmoinnissa. Valomies oli aavistuksen hukassa ja missasi aika monta cueta, mutta eihän sitä normikansalainen huomaa. Tämmöinen ex-musateknikko vain kiinnitti huomiota moiseen. Bändi kiitteli yleisöä vuolaasti ja mainitsi Emperorin useampaankin kertaan. Yleisökin tykkäsi ja oli ranskanpähkinöinä.
Huomasin Alcestin setin aikana, että vieressäni konsertista oli nauttimassa itse Ihsahn. Ja hänhän on koko festivaalin pääesiintyjän, eli Emperorin pääjehu. Emperor aloitti äänitysuransa Bergenissä ja oli melkein kuin kotikentällään soittamassa. Tunnelma olikin kuin olisi ollut seuraamassa voittoisaa futismatsia (tuntematon käsite sekä Suomelle että IFK Mariehamnille). Jokainen ”veto” meni maaliin ja yleisö oli, no tottahan toki, pähkinöinä.
Tämä Emperorin veto ei ollut kuitenkaan ihan normaali, koska paikalle oli saatu erikoisvieraita: nimittäin Mortiis ja Faust, jotka soittivatkin sitten sen ihan alkuperäisen ”Emperor”-EP:n, eli kaikki neljä biisiä ”I Am the Black Wizards”, ”Wrath of the Tyrant”, ”Night of the Graveless Souls” ja ”Cosmic Keys to My Creations & Times”.
Vaikka esimerkiksi Faust ei ihan ehkä hakannut virheettä sata lasissa, niin pelkkä alkuperäisen keisarin näkeminen oli jo aivan täyttä bucket listiä. Viimeisenä ”nykyinen” Emperor veti vielä ”Ye Entrancemperiumin”, jonka jälkeen olikin kaikki valmista ja hyvää yötä. Valtias oli poistunut paikalta ja jäljelle jäi vain siivous.
Täytyy sanoa, että kokonaisuudessaan Beyond the Gates on yksi parhaista festareista, missä olen ollut. Miltei kaikki järjestelyt toimivat, vaikka Norjan hintataso meinasikin aiheuttaa pankkitilillä ongelmia oluen maksaessa noin 15 euroa pullo ja limsankin huidellessa 6-7 euron välillä. Köyhän ei auta kitistä. Aikataulut sallivat kaiken näkemisen, vaikka en edes mennyt jokaiseen tilaisuuteen. Esimerkiksi BeYoung The Gates nuorille bändeille jäi nyt väliin, mutta vaikutti erittäin kiinnostavalta.
Pit Crew (eli se työntekijöiden osa, joka hoitaa kuvaajat ja turvallisuuden lavojen edessä) oli aivan täyttä timanttia, ja lupasimme palata asiaan ehkä ensi vuonna. Suosittelen vahvasti festivaalia tummemman metallin ystäville, homma toimii ja kaarti (sekä esiintyjät että työntekijät) on loistavaa. Ensi vuonna on 15. juhlavuosi, ja vaikeahan tästä on parantaa, mutta järjestäjät ovat luvanneet tehdä kaikkensa.
Bergen? Yes!