Festaritalkoolaisen päiväkirja: Provinssirock 2014
Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että tämä ei ole mikään festivaaliraportti. Sellainen on tämän aivopierun julkaisuajankohtana jo tullut ulos jonkun muun kirjoittamana. Pääpaino ei siis ole Provinssirockissa esiintyneillä bändeillä, vaikka niitäkin tulen pariin otteeseen sivuamaan.
Provinssirock alkoi perjantaina 27.6.2014, ja samaisen päivän aikana lähdimme kohti Seinäjokea. Tässä kohtaa voinee mainita, että Provinssi järjestettiin tänä vuonna paria viikkoa myöhemmin kuin edellisvuosina. Tapahtuma myös lyhennettiin kahden päivän mittaiseksi. Olen hieman katkera siirrosta samalle viikonlopulle Tuskan kanssa, mutta päädyin kuitenkin pienen pähkäilyn jälkeen ilmoittautumaan Provinssiin talkoolaiseksi. Olin kolmatta vuotta putkeen aiemmin Olutterassina tunnetussa Törnäväbaarissa.
No kuitenkin, lähtö tapahtui seitsemältä perjantaiaamuna ja sain maailman sekavimman unirytmini korjattua juuri sopivasti keretäkseni nukkumaan tarpeeksi. Hahhaa! Ja vitut! Menin nukkumaan hieman ennen puolta yötä ja heräsin kolmelta aamuyöllä. Olin sitten hereillä seitsemään asti ja lähdin pirteänä ja hyvin levänneenä ajamaan reilun kolmensadan kilometrin mittaista matkaa.
Mainos päättyy
Tänä kesänä olen tottunut vesisateeseen ja enintään viidentoista asteen lämpötilaan, joten pukeuduin sen mukaisesti paksuun neuleeseen, nahkatakkiin ja pipoon kävellessäni majoituskoululta festarialueelle. Siinä kohtaa huomasin Seinäjoen sijaitsevan eri ulottuvuudessa kuin eteläinen Suomi, sillä parikymmentä metriä käveltyäni hikoilin kuin ihminen korkeassa lämpötilassa.
Saavuin talkoolaisten tapaamispaikalle tyylikkäästi vartin myöhässä. Pitkälti kaikki muut olivatkin jo paikalla. Kuulemma iso osa oli samoja naamoja kuin viime vuonnakin, itse tosin tunnistin vain kaksi. Kävellessämme Törnäväbaarille huomasin festarialueessa pieniä muutoksia, mutten mitään maata mullistavaa. Suurimmat muutokset lienevät ne, että alueella oli jostain syystä viisi lavaa neljän sijaan ja staff-alue oli eri paikassa kuin aiemmin.
Kuuluin ensimmäiseen ryhmään, eli työvuoroni alkoi heti kaikkien yhteisen työvuoron jälkeen. ”Melko rankkaa”, voisi joku sanoa. Kahvin juomisessa on toki omat riskinsä, varsinkin kun sen yhdistää toimettomana istuskeluun, kieltämättä äärimmäisen filosofiseen jutusteluun ja Eläkeläisten keikan seuraamiseen. Päälava sattui nimittäin olemaan sopivasti Törnäväbaaria vastapäätä. Asiakkaat taisivat vielä keräillä itseään, sillä jääkaappien ja juomasäiliönä toimivan rekkakontin väliä ei joutunut montaa kertaa ravaamaan.
Kaikki työvuorot eivät toki olleet samanlaisia, sillä välillä joutui oikeisiinkin hommiin. Tästä todisteena ovat edelleenkin kivuliaat hartiat, kädet, jalat ja selkä. Vastaavasti lakisääteisiä kahvitaukoja vietettiin useasti. Mielestäni järjestely, jossa töitä tehtiin 2,5 – 3 tuntia kerrallaan ja sitä seurasi saman verran vapaata, on toimiva. Kaikki eivät varmaankaan ole samaa mieltä, mutta itse raihnaisena ja puolikuntoisena nössönä olisin varmaankin luhistunut jokaisella työvuorolla painavammaksi käyneiden kaljalaatikoiden alla, jos olisin joutunut kantelemaan niitä koko päivän putkeen.
Ainoa keikka, jonka katsoin perjantaina kokonaan, oli North Mississippi Allstarsin esiintyminen saarilavalla. Bändin maantieteelliset juuret voi päätellä sen nimestä. Olin kuullut bändiltä aiemmin tasan yhden kappaleen, jonka perusteella keikan seuraaminen vaikutti hyvältä idealta. En joutunut katumaan päätöstäni, sillä North Mississippi Allstars on kaikin puolin viihdyttävä esiintyjä. Kappaleista en tunnistanut yhtäkään, mutta kaikki ne kelpasivat niin minulle kuin suurelle osalle harmittavan harvalukuisesta yleisöstäkin. Hyväntuulinen southern rock blues rock -vivahteilla erottui varmasti Provinssirockin esiintyjäkaartista ja ainakin minun mielestäni edukseen. Välillä oli vaikea tietää, kuka bändin kolmesta jäsenestä pääasiallisesti soitti mitäkin soitinta. Nimittäin rumpaliksi luulemani henkilö pomppasi pariin otteeseen pois rumpujen takaa soittamaan muun muassa kitaraa ja wah-pedaaliin(?) kytkettyä pyykkilautaa. Basisti taas otti rumpalin paikan ja pariin otteeseen toimi myös kitaristina. Kaikki kolme myös lauloivat. Tosin siinä kohtaa, kun tuli kitarasoolojen aika, ei ykköskitaristin tunnistaminen tuottanut vaikeuksia. Ulkonäöllisesti hämmästyttävän paljon nuorta Quentin Tarantinoa muistuttava Luther Dickinson hoiti homman todella mallikkaasti.
Festareitten bändikattauksesta vielä sen verran, että siirto Tuskan kanssa samalle viikonlopulle näkyi myös muualla kuin kalenterissa. Toki Turmion Kätilöt, Stam1na ja Viikate ovat osaltaan ansoituneita yhtyeitä eikä Mr. Peter Haydenkaan kaikessa psykedeelisyydessään yhtään hassumpi ole, mutta Suomessa tuskin on tänä kesänä monta festaria, joissa kolmea ensimmäiseksi mainittua ei näkisi. Jokainen voi hiljaa itsekseen miettiä, kuinka paljon metallikansaa nämä yhtyeet houkuttelivat paikalle viimevuotisiin In Flamesiin, Danzigiin, Stoneen, Kvelertakiin, Downiin, Children of Bodomiin ja Witchcraftiin verrattuna.
Koko päivän kestäneen kahvinjuonnin jälkeen olin lähdössä staff-bussilla kohti majoituskoulua nukkumaan hyvissä ajoin. No, oliko staff-bussi paikalla silloin, kun luulin sen olevan? Oliko siellä Mars-jäätelöä? No vittu, ei! Muistin aikataulut väärin ja seuraava bussi lähti vasta tunnin päästä. Päätin sitten kaikessa miehekkyydessäni kävellä kyseisen matkan, vaikka se tarkoittaisikin sisäistä kuolemaa. Toisaalta jalkani olivat sen tuntuiset, että parin kilometrin lenkki ei pystyisi tilannetta enää pahentamaan.
Mainos päättyy
Seuraavana aamuna heräsin hyvissä ajoin keretäkseni syömään leipää sekä raikasta ja ravitsevaa… rasvatonta vadelma-vanilja-jogurttia? No joo, oli se ihan hyvää. Matka talkoisiin sujui rattoisasti täyteen ahdetussa talkoolaisbussissa. Kaikki hymyilivät, olivat kauniita, pitivät toisiaan kädestä, lauloivat ja tanssivat. Mutta pysyikö nälkä kauankin pois leivällä ja jogurtilla? Entä Mars-jäätelöllä? No vittu, ei! Alle tunnin päästä aamupalasta ostin pussillisen pähkinöitä, joilla elin useita ellen jopa lukuisia tunteja, vain kuten kaltaiseni herrasmies voi.
Talkoitten osalta lauantai oli ehkä hieman vauhdikkaampi kuin perjantai, vaikka ei tälläkään kertaa viime vuosiin verrattavaa kiirettä tullut. Tuonakin päivänä sai rauhassa juoda kahvia kupillisen tai viisitoista. Kuten mainitsin, niin aiempien Provinssien myötä tunsin vain pari nykyisistä talkoolaisista. Toisena päivänä porukka alkoi olla jo tutumpaa, ja sain välillä jopa sanan tai kaksi ulos suustani. Näin jälkeenpäin mietittynä teki todella hyvää irrottautua masentavasta ja ahdistavasta arjesta ja elämästä ylipäätään ja joutua keskelle lähes tuntematonta, mutta mahtavaa ihmisjoukkoa. Luulisin ajatusmaailmani hieman muuttuneen johonkin suuntaan kyseisen viikonlopun aikana tai ainakin oppineeni itsestäni uusia asioita.
Kävin lauantaina katsomassa myös Viikatteen ja Stam1nan keikat, mutta koko festarin aikana näkemistäni bändeistä pisimmän korren veti hieman yllättäen Kolmas Nainen. En ole yhtyeen tuotantoon tunnetuimpia hittejä lukuunottamatta pahemmin tutustunut, vaikka suomirockin ystävä jossain määrin olenkin. Keikalla tietysti kuultiin ne kovimmat hitit kuten ”Hyvää ja Kaunista”, ”Äiti Pojastaan Pappia Toivoi” ja encorena soitettu ”Tästä Asti Aikaa”, jotka kirvoittivat suuren yleisön valtaisaan yhteislauluun, joka meinasi välillä peittää itse bändinkin alleen. Myös itselleni tuntemattomat kappaleet toimivat. Ennen ”Pyörteeseen”-kappaletta laulaja Pauli Hanhiniemi kertoi, kuinka bändi ennen hajoamistaan vuonna 1994 yritti soittaa kyseistä kappaletta Provinssissa, mutta siitä ei tullut juuri yhtään mitään, koska jäsenet hermoilivat ja oli hirveä kiire jonnekin. Tällä kertaa ei ollut kiire minnekään vaan kappaleen soittaminen sujui ongelmitta. Monen muunkin kappaleen aikana minulle tuli sellainen tunne, että Kolmanteen Naiseen on pakko tutustua tarkemmin. Tämän keikan takia myöhästyin talkoovuorosta kymmenisen minuuttia, mutta en tainnut onneksi mitään suurempaa vahinkoa aiheuttaa.
Vaikka Kolmas Nainen oli paras näkeämäni esiintyjä, niin on pakko vielä mainita Samuli Putron esittämä ”Tulkoon Kesä” -kappale, josta tuli todella hyvä olo.
Kuulin kappaleen ensimmäisen kerran Putron yhtyeineen harjoitellessa ennen porttien aukeamista ja toiseen kertaan heidän esiintyessään festariyleisölle. ”Tulkoon kesä Törnävänsaareen, tulkoon kesä rietas ja kivuton”. Tulihan se ainakin hetkeksi.
Mainos päättyy
Huonoin puoli koko tapahtumassa oli se, että nukkuminen jäi jälleen kerran melko vähälle. Luulin, että majoituskoululla saa rauhassa nukkua puolenpäivään saakka sunnuntaina, mutta oheisesta kuvasta näette ilmeeni, kun heräsin puoli kymmeneltä sieluni verta ja paskaa vuotaen huomatakseni, että kaikki pakkaavat tavaroitaan ja tekevät lähtöä.
Provinssirock oli jälleen yksi koko vuoden kohokohdista, vaikka tuntuikin siltä, että tapahtuma jäi hieman kesken kaksipäiväisen kestonsa takia, eikä bänditarjontakaan ollut kovin hyvä. Itselleni kuitenkin tärkein asia ja tänä vuonna oikeastaan ainoa syy, miksi vaivauduin koko tapahtumaan lähtemään, oli muut talkoolaiset ja loistava tunnelma sekä yhteishenki. Välillä hommia joutui tekemään ihan kunnolla, mutta porukka ei silti ottanut sitä liian vakavasti. Kunpa vain maailmassa olisi enemmän yhtä hienoja ihmisiä kuin suuri osa Provinssin talkoolaisista. Tänä vuonna Provinssissa oli kuulemani mukaan enemmän talkoolaisia kuin koskaan ennen, ja eihän yksiäkään festareita ilman vapaaehtoisia työntekijöitä saataisi järjestettyä, joten talkoilkaa ja pitäkää nämä hienot tapahtumat hengissä, jotta ne voisivat piristää elämää tulevinakin vuosina. Tällä hetkellä koen jo parina viime vuotena tutuksi tullutta Provinssin jälkeistä masennusta, mikä tarkoittaa haikeaa muistelua ja kaipuuta takaisin Törnävänsaareen ja siellä olleiden ihmisten luokse. Toivottavasti näemme uudestaan jo ennen seuraavaa Provinssia.
Emperorin, Anthraxin ja Carcassin missaaminen toki hieman harmittaa, mutta yhdenkään keikan missaaminen ei tunnu tällaisten kokemusten rinnalla juuri missään. Kiitos kaikille mukana olleille!
Teksi ja kuvat: Jyri Kinnari