Fiilistä vaikka muille jakaa – Arviossa Koitos albumillaan ”En taida kuulua tänne”

Jopa alkaa hymyilyttää tätä arvostelua kirjoittaessa. Pirkanmaalainen, Sastamalasta kajahtava Koitos julkaisi viime viikolla uuden albumin ”En taida kuulua tänne”, eikä hyvää fiilistä taida saada pesemälläkään pois. Mikäli kokoonpano ei ole jo entuudestaan tuttu, on kyseessä Matti Hiitin (laulu), Hannu Niemisen (kitara), Ville Ritalan (kitara), Aaro Pelttarin (basso) ja Eemeli Forssin (rummut) luoma kokonaisuus, jossa suomalainen metalli saa uusia seitsenkielisen kitaran saattelemia vivahteita. Koitoksella on uniikki ote suomalaiseen metalliin, jota YleX on aikoinaan verrannut Stam1naan.

”En taida kuulua tänne” -albumilla ollaan kuitenkin täysin omien suuntaviivojen äärellä. Matti Hiitin kirjoittamat lyriikat tuntuvat kaikessa realismissaan luissa ja ytimissä, ja melodiat kruunaavat kokonaisuuden. Albumin avaa kappale ”Intro” on rauhallisuudessaan pianon säestämänä upea pohja kappaleelle ”Virtaa”. ”Virtaa” on puolestaan tarinankerronnallisesti pysäyttävä, ja sen tarttuva kertosäe kuin kutsuu laulamaan ja tunnelmoimaan mukanaan – fiilis tosin luo pohjan koko albumille. Kappaleet ovat tarkasti harkittuja, ja koko bändi on ollut hartaasti mukana kappaleiden teossa.

Albumin kolmas kappale ”Pelkäät kuolemaa” tuo Billy Talent -tyyppiset fiilikset kaikessa kitarakomeudessaan. ”Se lopulta iskee tajuntaan, että pelkäät vaan kuolemaa”: hyvin synkät lyriikat, joissa melodia kuitenkin kutsuu tanssimaan isolla T:llä niinkin vahvasti, että autoni on raikunut kappaleen siivittämänä. Tanssittavaa linjaa jatkaa myös minut raflaavalla musiikkivideolla hurmannut ”Hei Äiti, mä oon (tainnut kasvaa kieroon)”, jossa jopa punk-mainen tunnelma kuvailee kuulumattomuuden tunnetta, josta hymy kaartuu huulille.

”Kaaostila” luo sen fiiliksen Koitokselle, minkä osalta uskon bändin luovan täysin omanlaistaan linjaa. Kappale on melodisesti todella vaikuttava, ja erityisesti kappaleen intro on kitaran saattelemana kuin kermaa korville. Kappaleen sanoitukset ovat runomaiset, ja seurailevat albumin vallitsevaa energistä tunnelmaa luoden kuitenkin tähän väliin erinomaisen ”synkistely”-tauon. ”Tämä maa” jatkaa albumin raskaampaa osuutta, josta tunnistan selkeästi Stam1naan rinnastetut vertaukset. Kappaleessa on yksinkertaisen toimiva sointukierto, ja perinteikkään suomalaiset, ankeaa realismia viestivät sanoitukset, joissa kuitenkin sisu voittaa koettelemukset.

”Ilman kurssia” saattelee tanssikengät jälleen jalkaan, ja kertosäkeen ”seilaat ilman kurssia”- huuto kutsuu huutamaan kurkun täydeltä mukana. ”Sarastaa” luo puolestaan täysin yllätyksellisen elementin albumille – kuuntelenko edelleen Koitosta? Selkeästi temmoltaan rauhallisempi mutta sitäkin raskaampi kappale kuulostaa synkemmältä, ja melodia nostaa mieleen modernille metallille ominaiset teknisemmät otteet koukuttavuudessaan. ”Aikaa vastaan” luo mahtipontisen paluun pianolle, jota ruokkivat pohtivat sanoitukset ja albumin linjaa seuraava melodinen tasapaino.

Albumilta tulee tunne siitä, että viiden miehen kokoonpano on rohkeasti ottanut vaikutteita eri genreistä ja yhdistelee niitä tuotannossaan vaivattoman elegantisti. Voisin antaa jo siitä kultaisen tähden kokonaisuutena. ”Sammunut Aurinko” -kappale päättää albumin puhtaan laulun säestämänä, joka taittuu Hiitiltä niinkin hyvin, että ihan kyyneleet meinaavat taittua poskille. Raskas soundi pitää kuitenkin huolen siitä, ettei albumia päätetä turhan hempeilevästi mutta pikemminkin paketoiden albumin vahvaksi, yhteensopivaksi kokonaisuudeksi.

”En taida kuulua tänne” on Koitokselta tasapainoinen kokonaisuus, jossa melodiat ja lyriikat kutsuvat kuuntelemaan. Koitokselle ominainen synkkä mutta särmä fiilis tuo uusia sävyjä perinteikkääseen suomalaiseen metalliin, jossa immersio ja lyriikat kannattelevat läpi koko albumin. Koitoksen selkeä, pitkäkestoinen yhteistyö kuuluu soittimissa, ja povaan bändille tällaisen tuotannon äärellä vahvaa jatkoa niin studiossa kuin keikkalavoillakin.