Five Finger Death Punch & Judas Priest @ Helsingin Jäähalli 4.6.2015

Lähtiessäni miettimään kiertueseuralaista kummalle tahansa kesäkuun ensimmäisenä torstaina Jäähallin vallanneista yhtyeistä, en yrityksestä ja päätä pakottavasta pohdinnasta huolimatta vieläkään käsitä, miten tämä kaksikko on musiikillisen annin perusteella yhteen saatettu. Itse en tietenkään lainkaan häpeä myöntää saapuneeni paikalle lukuisten tukanheiluttajien pahimman arkkivihollisen, eli illan jenkkimetallin edustajien perässä. Enkä muuten ollut yksin.

Kahden aikoihin hallille haastatteluhommiin kaarreltuani sinnikkäimpien odottelijoiden matkakajarit raikasivat jo tauotta taattua Five Fingeriä. Koko kävijäkunnan vaatetuksen perusteella olisikin tietämätön helposti voinut erehtyä pääesiintyjästä.

Iskin viime hetkellä juoksuaskelten siivittämänä keskelle toimintaa, kun koko spektaakkeli riipaistiin juuri käyntiin ”Under & Over It” -lähtölaukauksen voimin. Five Finger Death Punchin viimeaikaisten lavasekoilujen perusteella odotukseni koko vetoa kohtaan olivat hieman pelonsekaiset ja jokseenkin kyseenalaiset, mutta onnekseni esiintymispanokset olivat tänä iltana korkealla. Kyllä siitä Ivan Moodystä livenäkin korviahivelevää ääntä lähtee, tosin keulakuvan tavaramerkiksi muotoutuneesta ylimielisyydestä olisi varaa karvan verran nipistää. Odotin ja oletin Rob Halfordin lyöttäytyvän kulissien syövereistä seuraan ”Lift Me Up” -yhteistyöbiisin aikaan, mutta ilmeisesti mies tahtoi kuitenkin pysyttäytyä salaisuutena oman aikansa koittoon saakka.

Singleistä pitkälti koostunut settilista jäi erittäin hyvästä musiikillisesta suorituksesta huolimatta hieman löysäksi, mutta sitä löysää löytyi tämän lisäksi valitettavasti tuplasti yleisön puolelta. Reippaasti yli kuusituhatpäinen katsojakunta häpäisi suomalaisen keikkakulttuurin anteeksiantamattomalla tavalla, kerran pyörähtäneestä pitin alkiosta puhumattakaan. Viimeisen balladin, ”The Bleedingin” aikaan katsomoon ilmaantui kuitenkin salamana varsin vaikuttava kännykkävalomeri kuin itsestään.

Totuuden hetki, eli papat esiin. Koko lavan verhonnut esirippu läväytettiin alas kertaheitolla, ja takaa paljastui lava-asetelma, jonka keskiössä räiskynyt antiikkinen taustanäyttö oli kiidätetty aikakoneella todennäköisesti suoraan 70-luvulta. Scott Travis toisteli samaa kapulannakkelua patojensa äärellä useaan otteeseen välillä siinä onnistuen, Halford houhotti pari kertaa yleisöön tyypillistä, peruslaimeaa nostatusta. Viittaansa tiuhaan vaihdellut metallijumala hohkasi kuitenkin uskottavaa identiteettiään koko areenan täydeltä, jättäen jälkeensä tietynlaisen kuumotuksen ja kunnioituksen. Bändin tuorein jäsen Richie Faulkner saapui bändiin nelisen vuotta sitten keski-ikää alentamaan, ja juniori reivasikin lavalle suurimman osan muuten lähinnä poissaololla loistaneesta energiasta. Sen suurempia geneerisiä ylistyspuheita ei tarvittu, vaan reipas tunti pisteltiin lähestulkoon yhtä soittoa pakettiin. Näkö- ja kuuloaistien mukaan odotetuin ”Breaking The Law” rysäistiin luonnollisesti loppuun, ja näin saatiin torstai-illan selväpäistenkin paikallesaapujien kitarisat heilumaan noin kolmen sanan ajaksi.

Nyrkkinä silmään kiskaistiin tämän yhteislaulun jälkeen ilmeisesti jokaisesta edeltävästä konsertistakin tuttu custom-motskari, joka ajeltiin Halfordin toimesta lavalle pärisemään. Myöhemmin kuulin pyörän mittarilukemien huitovan useissa tuhansissa, joista jokainen on vain ja ainoastaan stagella rullattu. Lyhyemmänkin matikan reputtanut pystyy todennäköisesti tämän päässälaskun perusteella päättelemään jonkinlaisen mielikuvan siitä, minkä kokoluokan legenda Judas Priest metallimaailmassa oikein on ollut, on, ja tulee ikuisesti olemaan.

Teksti: Vilma Ala-Koukkari
Kuvat: Markus Helander