Italialainen Fleshgod Apocalypse on teknisen death metalin mustekala, jonka lonkerot ulottuvat harvinaisen syvälle myös länsimaiseen taidemusiikkiin. Tämä piirre oli nähtävissä jo ”Agonylla” (2011), joka viljeli melodioiden tematiikassa (esim. ”Violation”) ilmeisiä viittauksia mm. Mozartin tunnettuun sinfoniaan nro 40. Toisaalta laulumelodioissa Fleshgod Apocalypse on havitellut toisinaan Wagnerin ns. loputtoman melodian kaarta. Tämän lisäksi näiden italialaisten suuruudenhulluus ja äärimmäinen mahtipontisuus on kuin barokin ilmentymää postmodernissa ajassa. Kaikki tämä tehdään kuitenkin death metalin raameissa. Vertailukohtaa ei tahdo löytyä.

Viiden hengen kokoonpano on säilynyt tuttuna saman viiden virtuoosin intensiivityöskentelynä myös 5.2.2016 julkaistavalla ”Kingillä”. Lisäksi vierailevana solistina on jälleen loistava sopraano Veronica Bordacchini. Itse asiassa Bordacchini alkaa olla jo vakiokalustoa ja osallistui promokiertueellekin ”Labyrinthin” (2013) julkaisun jälkeen, ja niinikään osallistuu myös uusimman albumin promokiertueelle.

Yleisesti ottaen ”King” eroaa edellisestä ”Labyrinth”-albumista siinä, että tunnelma on yleisilmeeltään nyt synkempi. Musiikillinen satsi on aiempaan verrattuna enemmän raskaiden junttariffien eteenpäin työntämää, ja hiukan jo puuduttavien tuplabasareiden dominoimasta ”Labyrinthistä” on siirrytty jossain määrin vaihtelevampaan rumputyöskentelyyn esimerkiksi fillien monipuolistamisen kautta. Mutta siinä määrin Paolin rumpuhallitus edelleen hallitsee, että yhtä lyömäsoitinten riemumarssiahan tämäkin on. Tässä kohden on syytä ottaa esille, että mikäli Fleshgod Apocalypse aikoo jatkossa toteuttaa unelmansa työskentelystä ihan aidon sinfoniaorkesterin kanssa, joutuu näin vahva lyömäsoitinten dominoivuus  kyllä väistymään. Tai muuten aidon orkesterin nyanssit eivät millään pääsisi oikeuksiinsa. Sen sijaan virtuaaliorkesterin kanssa nykyinen käytäntö on vielä ihan ok.

Avausraitana aloittava pariminuuttinen intro ”Marche Royal” toimii mainiona avauksena sille hurjuuden hurmiolle, joka tuleman pitää. Marssirytmin johdattama, alussa jonkinlaista klusteria hyödyntävä orkesterimylly etenee crescendona, voimistuen ja kooltaan kasvaen kohti seuraavaa raitaa, josta varsinainen matka alkaa.

Fleshgod Apocalypse ei ole säästellyt inspiraatiotaan myöskään biisien nimissä. Avausraidan nimi oli ranskaa, seuraavan raidan nimi latinaa, ja myöhemmin biisien nimissä (jopa laulaukielessäkin) käytetään englannin lisäksi myös saksaa ja jopa indonesiaa. Kakkosraita ”In Aeternum” (suom. ikuisesti) lyö kortit pöytään: kyse on kuolonmetallista, vaikka tehokeinot ja virikkeet hipoisivat pilviä. Yleisesti ottaen biisin rakenne kertoo muusikoiden kyvystä sataprosenttisen saumattomaan yhteistyöhön. Sekä vokaaleilla, niin murinalla kuin puhtaillakin lauluilla, että kaikilla soittimilla ja virtuaaliorkesterin käytöllä on onnistuttu luomaan elävä ja yhtenäinen rakenne, musiikillisten osasten keskinäinen, älykäs vuoropuhelu. Melodisten ja rytmisten teemojen siirtyminen ja kehittely soittimelta soittimelle on upeaa kuunneltavaa, ja Ferrinin loistava pianismi välähtelee juoksutuksissa kuin kristalli. Enemmänkin sitä kyllä janoaisin. Loppupuolen kitarasoolo varmistaa vielä kuulijalle, että melodiantajustakaan ei ole puutetta. Trionfera loistaa kitaran varressa.  Kaikki tämä kertoo siitä, että death metalista on tehty nyt taidetta. Ja tämä koskee yleisesti ottaen koko levyä.

Albumin kahdestatoista raidasta ottaisin vielä erityisesti esille biisit ”The Fool”, joka julkaistiin ennakkoonkin, sekä ”Cold as Perfection” ja ”Paramour (Die Leidenschaft brigt Leiden)”.  ”The Fool” näyttää edelleen valtaisan kokonaisuuden hallintakyvyn ja muusikoiden lähes orgaanisen sulautumisen yhteen. Tällainen kyky vaatii huippumusikaalisuutta, teknistä virtuositeettia sekä erittäin tarkkaa korvaa ja tietenkin sitä klassista intohimoa musiikkiin. Bändi on puhunut paljon korkeasta vaatimustasostaan ja kunnianhimostaan. Sanansa he ovat lunastaneet viimeistään tällä albumilla. ”The Fool” –raidalla Ferrinin käsissä soi niin cembalo(äänet) kuin pianokin. Biisin alussa on hyödynnetty cembalolle ominaista, jossain määrin J.S.Bachin Preludeihin viittaavaa sävellystyyliä. Melkein jo odotin kontrapunktitekniikan soveltamista. Vaihtelevuutta on luotu tempon hidastuksella, ”katkotulla” blast beatillä sekä pysähdyksillä samalla, kun Riccardin raaka kuolonmurina jyrää eteenpäin ja Rossin puhtaat laulut maalaavaat pitempiä linjoja. Kokonaisuuden koossapysymiseen on hienosti käytetty jo alussa esiteltyjä melodian preludimaisia teemoja. Erinomaista, kerta kaikkiaan.

Viides raita, ”Cold as Perfection”, on erityisen raskaasti kitaravetoinen. Vokalisoinnin alkaessa raa’at voimasoinnut raastavat synkkää tunnelmaa esiin ja melodiankin taipumus vaipua alaspäin vahvistaa sitä, samoin tempon laskeminen. Laveaa pääteemaa vasten kitarariffeissä soivat hienosti kromaattiset kulut, jotka toistuvat myöhemmin pianossa ja lopussa varioituvat laajemminkin. Biisin keskivaiheilla puheosuus tuo omaa vaihtelevuuttaan satsiin, kunnes Bordacchinin hehkuva ääni nousee upeasti kaiken ylle. Tämän biisin kohdalla häivähti mielessä Wolfheartin talviset tunnelmat ja Saukkosen hyytävä murina.

”Paramour (Die Leidenschaft brigt Leiden)” taitaa kertoa kaikessa erikoisuudessaankin jotain oleellista tämän konseptialbumin sisällöstä. Nimittäin biisin otsikko kääntyy suomeksi ”intohimo tuo kärsimystä”. Tämä biisi on Ferrinin ja Bordacchinin kahdenkeskinen taidonnäyte. Ja unohdetaan hetkeksi death metal – tai ei ihan. Nimittäin tämähän vain kertoo siitä, että Italian metallimiehet taitavat myös saksalaisen liedin. Biisi on laulettu saksaksi, ja se tuntuu viittaavaan Schubertin säveltämiin liedeihin, esimerkiksi Goethen sanoihin sävellettyyn liediin nimeltä ”Erlkönig”, joka edustaa romantiikan ajan alagenreä, kauhuromantiikkaa. Jossain määrin postmodernin ajan kauhuromantiikkana voi pitää äärimetallia. Musiikillisesti tällä raidalla ei toki ole mitään tekemistä kuolonmetallin kanssa. Bordacchini näyttäytyy taitavana sopraanona, ja Ferrini näyttää kyntensä pianistina, joka osaa muutakin kuin virtuoosimaisia juoksutuksia, nimittäin pianon kosketuksen. Bordacchinin laulun mukana kulkeminen onnistuu hyvin, ja laulun tunnelmat siirtyvät onnistuneesti soittimen kosketukseen. Tosin enemmänkin materiaalia olisi pianon osuuteen mahtunut. Mutta biisi menisi luultavasti tämmöisenään aivan täydestä kamarimusiikkisalin yleisölle. Kaiken kaikkiaan erinomainen yllätys ja suvantokohta mahtipontisen, eeppisen tarinan keskellä.

Fleshgod Apocalypse tarjoaa kaiken tämän myös instrumentaaliversiona. Tähän versioon allekirjoittanut ei ole tutustunut, joten en siitä mitään sano. Totean vain, että inspiraation on täytynyt pursuta jo kovasti yli, että instrumentaalille ylipäänsä oli tarvetta ja tilaa.

Kun musiikillista materiaalia on paljon ja monenlaiset rajat ylitetään mallikkaasti yli äyräiden, joutuu kuulijankin korva tekemään hiukan isommasti työtä. Tästä johtuen tämä levy jakanee vielä mielipiteitä. Fleshgod Apocalypsen ammattitaitoa muusikoina ei varmaan kukaan kuitenkaan lähde kieltämään. Oma korvani on haltioitunut kuulemastaan. Ja vielä enemmän siksi, että käsitän kaiken tämän musiikillisen materiaalin takana olevan myös melkoisen tietomäärän länsimaisesta taidemusiikista. Sen soveltaminen death metaliin näin onnistuneesti vaatii jo jotain hyvin poikkeuksellista.

10-/10

Kappalelista:
01. Marche Royale
02. In Aeternum
03. Healing Through War
04. The Fool
05. Cold as Perfection
06. Mitra
07. Paramour (Die Leidenschaft bringt Leiden)
08. And the Vulture Beholds
09. Gravity
10. A Million Deaths
11. Syphilis
12. King

https://www.facebook.com/fleshgodapocalypse/?fref=ts
Kirjoittanut: Sirpa Nayeripoor