Italia ei ole kovinkaan tunnettu kovatasoisia metallibändejä suoltavana maana ja sen luultavasti tunnetuin raskaamman musiikin edustaja on kovaa ja korkealta mahtipontista powermetallia vyöryttävä Rhapsody of Fire (entinen Rhapsody). Roomasta ponnistava Fleshgod Apocalypse liikkuu melko lailla samoissa vesissä mitä sinfoniseen paisutteluun tulee, mutta sen juuret ovat selvästi puskutraktorin lailla päälle jyräävässä death metallissa. Poppoon kolmas ”Labyrinth”-täyspitkä jatkaa bändin aikaisempaa massiivista linjaa, mutta eteenpäin nykivä punainen lanka pysyy iloiseksi yllätykseksi hieman aikaisempaa paremmin lapasessa.

”Labyrinth” on mammuttimainen teemalevy. Kuorot pauhaavat, tublabasarit vyöryvät lähes tauotta ja eeppisenä lähdemateriaalina on toiminut Knossoksen muinainen labyrintti ja siihen liittyvät myytit. Kuulija heitetään samalla tavalla armottomasti italiaanojen sinfoniseen äärimetallikurimukseen, kuin ateenalaiset uhrit aikoinaan mahtavan Minotauruksen kitaan. Suurimman osan ajasta tempot ovat hengästyttäviä, mutta välillä hidastetaan onnistuneesti vauhtia ja bändin melodisempi puoli nousee komeasti esiin. Erityismaininnan arvoista on jälleen kerran tietokonevahvisteiseksikin epäillyn rumpali Francesco Paolin suoritus, joka on käsittämätön varsinkin allekirjoittaneelle, jolla loppuu rytmitaju siihen, kun käsiä ja jalkoja pitäisi liikuttaa samaan aikaan.

Aloituskappale ”Kingborn” näyttää lyhyen intron jälkeen, että mistä hommassa on kysymys ja sitä seuraava ”Minotaur (The Wrath Of Poseidon)” jatkaa samalla perusvarmalla linjalla, joskin edes hieman maltillisemmalla tempolla. ”Elegyllä” vauhti jatkuukin sitten hirmuisena ja ähky alkaa jo uhata. Kuinka paljon yhteen kappaleeseen pitää tunkea asioita? Albumin suurimmaksi synniksi paljastuu nopeasti kappaleiden sotkeutuminen harmaaksi massaksi. Muutaman ensimmäisen kuuntelun jälkeen mieleen jäivät oikeastaan vain ”The Fall Of Asterion” ja jylhästi tamppaava ”Epilogue”.  Kuuntelukertojen karttuessa alkaa kuitenkin pienemmät nyanssit erottua ja pintaan nousee helmiä, kuten napakka ”Warpledge” ja levyn pisin eepos ”Under Black Sails”. Piano on noussut piristävästi hieman aikaisempia levytyksiä enemmän pintaan, mutta mies- ja naislaulajalla ilmoille kajautetut oopperalaulut eivät allekirjoittaneeseen iskeneet ja sekoittivat vain entistä enemmän jo valmiiksi hengästyttävää pakettia.

Näin äärimmäistä vyörytystä kuunnellessa tulee kuulijalle helposti väsymys ja ei myöskään Fleshgod Apocalypse välty aivan täysin tältä sudenkuopalta. Yngwie Malmsteenin ”How can less be more? That’s impossible. More is more.”-ideologia on selvästi bändille lähellä sydäntä, mutta ehkä hieman orgaanisempi ja vähemmän täyteen ahdettu äänimaailma palvelisi kokonaisuutta. ”Labyrinth” on kuitenkin selvä rimannosto ”Agonysta” ja musiikillisessa armottomuudessaan hatunnoston arvoinen albumi sekä varma valinta sinfonisen äärimetallin ystäville. Jos haluaa musiikkinsa valmiiksi pureskeltuna, niin kannattaa kiertää hieman kauempaa.

8/10

Kappalelista:
1. Kingborn
2. Minotaur (The Wrath Of Poseidon)
3. Elegy
4. Towards The Sun
5. Warpledge
6. Pathfinder
7. The Fall Of Asterion
8. Prologue
9. Epilogue
10. Under Black Sails
11. Labyrinth

http://www.fleshgodapocalypse.com/
https://www.facebook.com/fleshgodapocalypse?fref=ts

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kirjoittanut: Lassi Hinttala