Flogging Molly @ The Circus 21.11.2013
Torstai-iltana Helsingissä satoi vettä ja pimeys masensi ihmisiä. The Circuksessa oli kuitenkin eri meininki. Maailman toiseksi suosituin irkkupunk-bändi Flogging Molly oli saapunut järjestämään iloiset kansantanhut marraskuun sateiden keskelle. Vähän kahdeksan jälkeen aloitti mainiosti valittu lämppäribändi Damn Seagulls. Yleisöä oli jo siinä vaiheessa paikalla mukavasti ja lisää virtasi sisään koko ajan. Seagullsien hyväntuulinen rock loi paikkaan positiivisen tunnelman ja illan pääesintyjää odotettiin malttamattomana joka puolella salia.
Esirippu vedettiin sivuun noin puoli kymmeneltä pitkän odotuksen jälkeen ja laulaja-kitaristi Dave King tervehti yleisöä leveällä hymyllä. Toisena soinut ”(No More) Paddy’s Lament” eteni kuin pikajuna raiteillaan suoraan yleisööön. Eipä siis ihme että tunsin itseni hikiseksi jo kolmannen biisin jälkeen. Flogging Molly on esiintymiseltään mielenkiintoinen yhtye – soittajat eivät itse riehu lavalla lainkaan, vaan antavat yleisön ilmentää biisiensä valtavaa energiaa. Parhaana esimerkkinä banjonsoittaja Robert Schmidt, jonka koko lavakarisma perustuu eleettömään banjon näppäilyyn. Mies soitti ”Drunken Lullabiesin” intron naama peruslukemilla ja katseli tyynenä kun yleisö joutui jonkinlaisen riivauksen valtaan.
Mainos päättyy
Bändin keikkasetti oli rakennettu viisaasti siten, että vauhdikkaan aloituksen jälkeen noin puolivälissä soitettiin hitaampia hoilotuksia useamman kappaleen verran. Näin pittaava yleisö sai kunnon lepotauon. Flogging Mollylta löytyy vauhdikkaiden rallien vastapainoksi niin laadukkaita slovareita, ettei himmailu laimentanut tunnelmaa ollenkaan, ainoastaan muutti meininkiä hetkeksi. Suurimmat tunteet herätti ”The Wanderlust” joka vedettiin akustisena.
Tahti kiihtyi jälleen kun ”Tobacco Island” pärähti soimaan. Sain kaiken maailman kyynärpäitä päin näköä kimpoillessani riehuvan yleisön keskellä ja fyysinen loukkaantuminen oli todennäköistä. Mutta kun kaksi ihmistä näkee toistensa kasvot laulamassa samaa kertosäettä, huomaa kuinka musiikki yhdistää ihmiset. Illan teemana oli hyväntuulisuus ja ystävyys, siitä ei ollut epäilystäkään. Yhteislaulujen aikana mustelmat unohtuivat.
Eturivissä purskahti Guinness, jota Dave King heitteli yleisöön pitkin keikkaa. King oli kuin hassu vanha setä, joka saapui viihdyttämään ystäviään. Harvoin näkee keulakuvaa joka ottaa yleisön huomioon niin vahvasti ja koko keikan ajan. King sanoo esimerkiksi ottavansa huikan oluesta, pyytää anteeksi ja keksii yleisölle jotain tekemistä siksi aikaa. Biisien välissä saatiin kuulla vitsejä ja hymy oli herkässä koko ajan.
Loppuvaiheilla oli kertakaikkinen pakko juoda vettä jotta pysyisi tajuissaan. Hörpiskelin jäävettä tiskillä kun yhtäkkiä tuli hirveä hoppu takaisin lavan eteen koska ”What’s Left of the Flagin” ensisäkeet alkoivat soida. Kerkesin juuri ja juuri mukaan kun biisi lähti todenteolla käyntiin. Harmi ettei Helsingin-keikalla syntynyt letkajenkkajunaa kiemurtelemaan yleisöön. Se olisi kuulunut asiaan, mutta muuten meininki oli kohdallaan.
Kingin mukaan on kuulunut huhuja, joiden mukaan Flogging Molly saattaisi vierailla Suomessa ensi kesänä. Se olisi erittäin toivottavaa. Viimeisenä biisinä kuultiin rauhallisempi ”If I Ever Leave This World Alive” jonka jälkimainingeissa oli mukavaa lähteä jatkoille Molly Malonesiin. Siellä tilasin Guinnesia ja nostin yhden maljan tinapillille ja seuraavan banjolle.
Keikkasetti:
1. Another Bag of Bricks
2. (No More) Paddy’s Lament
3. Revolution
4. Selfish Man
5. Whistles of the Wind
6. Drunken Lullabies
7. Saints & Sinners
8. The Killburn High Road
9. The Power’s Out
10. The Wanderlust (acoustic)
11. This Present State of Grace
12. Float
13. Tobacco Island
14. Requiem for a Dying Song
15. Rebels of the Sacred Heart
16. Devil’s Dance Floor
17. A Prayer for Me in Silence
18. What’s Left of the Flag
19. Seven Deadly Sins
Encore:
20. Salty Dog
21. If I Ever Leave This World Alive
Kirjoittanut: Antti Kailio
Kuvat: Rachel Roth
Mainos päättyy