Flow Festival 2014 @ Helsinki 8.–10.8.2014 Osa 2 / 3

The National Flow 2014-lauantai sarasti yhtä aurinkoisena kuin perjantaikin. Luvassa oli jälleen musiikkia jännän ääreltä sinne toiselle äärelle. Perjantaista toipuminen aloitettiin tukevalla espanjalaisella aamukahvilla sekä aamupalalla, jolla toivoimme pärjäävämme ainakin melko pitkään, koska tähän sisällytettiin banaania, jogurttia, pähkinöitä ja mehukeittoa. Loput pähkinät otettiin matkaevääksi. Ja ei kun alueelle!

Ensimmäinen etappi festivaalialueella oli tuotekoju, josta perjantaina ostettu kangaskassi oli kauppareissulla sanonut välittömästi sopimuksensa irti. Sain kuitenkin tuotteen vaihdettua ilman minkäänlaisia ongelmia ja olin jälleen tyytyväinen asiakaspalveluun, joka Flow’ssa on toiminut aikaisemminkin mainiosti. Sitten suunta kohti päälavaa, jossa päivää oli avaamassa Astrid Swan. Musiikki oli miellyttävää ja pehmeää, mutta yleisön määrästä päätellen siitä ei ollut aivan päälavan tarpeiden täyttäjäksi. Astridin ääni oli kerrassaan miellyttävä: vähän erilainen, raspiintunut ja käheä. Se kuulosti hyvällä tavalla kärsivältä ja oli biiseihin sopivasti luonnetta tuovana elementtinä erinomainen. Rummuissakin oli poikkeuksellisesti naisihminen. Ihan sujuvasti hän soitti, mutta sama ongelma kuin kaikilla muillakin naisilla hänelläkin tuntui olevan tuon instrumentin kanssa: useamman raajan koordinaatio ei ole aivan niin tehokasta, että aivan kaikkea saisi irti. Orkesteriin kuului myös puhallinsektio, joka toimii lähes musiikin kuin musiikin yhteydessä, joskaan se ei näyttänyt järin innostuneelta. Astridin biiseistä tuli jatkuvasti todella tuttuja viboja, aivan kuin olisi kuullut ne jossain ennenkin. Vähän ehkä Kate Bushia ja vähän Florence And The Machinea ja vielä jotain, mitä en osannut kohdistaa. Keikka loppui kuitenkin aivan kuin veitsellä leikaten reilun puolen tunnin jälkeen. Noin miellyttävää musiikkia olisi kovin sujuvasti kuunnellut pidempäänkin.

Tässä välissä oli aikaa kurkistaa “Make Your Mark” -galleriaan, joka ei onnistunut vakuuttamaan. Katutaide kuuluu kadulle, ei taidegalleriaan tai kotiseinälle. Onneksi seuraava esiintyjä oli artisti paikallaan Sinisessä teltassa. Pari vuotta sitten Moonfacen kanssa esiintynyt Siinai oli nyt keikalla “in their own right”. Setti oli positiivisempi ja monipuolisempi kuin parin vuoden takainen. Bändissä oli jäseniäkin enemmän kuin viimeksi. Mukaan oli tarttunut kaksi rumpalia lisää ja jopa naispuolinen vokalisti. Vokalisointi tosin oli enemmänkin kuin yksi instrumentti, joten edelleen voitaneen puhua instrumentaaliorkesterista. Vokalisoinnista tuli musiikkiin hiukan shamanistinen tunnelma, joten teltta oli Siinaille varsin oikea paikka; hämyisessä ympäristössä tämä toimii erinomaisesti. Musiikki oli totutusti leijuttavaa ja utuisaa sekä ehdottoman kaunista. Bändin keikkaa ei varsinaisesti tarvitse edes katsoa, koska leijumiseen riittää, että sulkee silmänsä ja menee musiikin mukana. Yleisöä oli kuitenkin paikalla valitettavan vähän, ja sama ongelma vaivasi ilmeisesti Nicolas Kivilinnan keikkaa, vaikka esitykset eivät edes olleet erityisen varhain vaan alkoivat neljältä iltapäivällä.

Kahvi tuli tässä vaiheessa tarpeeseen, joten suuntasimme sisääntulomatkalla nähdylle Pauligin kahvikojulle. Tilaamani latte oli hyvä, joskin turkasen kuuma. Avec tyytyi vain tavalliseen kahviin eikä ihan yhtä kovin polttanut naamaansa sen kanssa. Pauligin vieressä oli Yellow Tailin tarjoama pikameikkikoju, jota olisin voinut kokeilla, mikäli olisin osannut lähteä alueelle ihan au naturel. Sitä on vain tottunut valmistautumaan lähtiessään ihmisten ilmoille.

Seuraavaksi kävimme katsastamassa Mr. in Tiivistämössä. Tarjolla olikin päivän kulttuurishokki. Oletin yhden kuulemani biisin perusteella olevani menossa katsomaan jotain kevyehköä rockhenkistä ja päädyinkin katsomaan melko raskasta psykedeelistä rockia. Bändin soundi oli kaikkea muuta kuin kevyttä: hieman ahdistavalla tavalla vajottavaa ja meni jopa synkistelyn puolelle. Siirryttiin siis ulos kevyempiin olosuhteisiin. Tästä päästäänkin sujuvasti ihmettelemään, miten epäjärjestykseen bändit oli tänä vuonna sijoiteltu. Aikaisemmin on ollut jotain yhteneväisyyttä joka lavalla (päälavaa lukuun ottamatta) esiintyvien bändien välillä, mutta nyt samassa paikassa saattoi olla kaikkea räkäpunkista konemusiikkiin. Hyvin erikoislaatuista.

Ulkoa löytyi hyvin käyttökelpoinen paikka kaikille festivaalivieraille: RAY:n tarjoama “Inhimillisiä uutisia” -piste. Sen lisäksi, että siellä sai kirjoittaa hyviä uutisia valkotaululle, oli tarjolla kännyköiden latauspiste ja ilmainen wifi. Tällaisia pitää saada lisää, mielellään joka festivaalille. Tosin vielä toimivampi ratkaisu oli Provinssissa vuokrattavana olleet kannettavat laturit. Tämän tilan vieressä oli Landys Roimalan teos ”Goo”. Teos oli valmistettu puunjalostuksen jätekuiduista ja osa palasista myytiin jälkeenpäin Flow’n järjestämässä garage salessa.

Suuntasimme Adel Abidinin toteuttaman installaation kautta Backyardille. Installaatio oli nimeltään “The Road Not Taken”. Työ otti kantaa syrjimiseen ja syrjäytymiseen, sillä ihmisten asettaminen lokeroihin on väärin, eikä kenenkään pitäisi pelätä vähemmän kuljettua tietä vain tullakseen hyväksytyksi muiden silmissä. Tärkeintä on kuitenkin olla uskollinen itselleen. Jo yhden ihmisen valtavirrasta poikkeavan tien valinta voi merkitä alkavaa muutosta koko yhteiskunnassa. Ah, taiteet. Aina kun herää kysymyksiä ja ajatuksia, voi olla varma, että taide on tehnyt tehtävänsä. Backyardilla puolestaan esiintyi 70-lukulaista diskoa soittava Didier. Alun perinhän tarkoitus oli ollut suunnata Balloonin alle katsastamaan Sarah Kiveä, mutta tämä hetki päivästä ei tarvinnut niin himmailevaa tunnelmaa, joten jäimme takapihalle sheikkaamaan bootya. Jälkeenpäin kuulin, ettei Sarah Kiven veto ollut oikein sujunut. Artisti oli takellellut sanoissa ja keikka oli kärsinyt myös teknisistä ongelmista. Emme siis missanneet kovinkaan paljon, ja tanssahtelu Didierin tahtiin oli hilpeää.

Katujen Äänet Flow 2014Jotta tahti ei ainakaan olisi hidastunut, suuntasimme seuraavaksi Tiivistämöön katsastamaan Katujen Äänet -kokoonpanoa. Lauteilla oli ryhmä vihaisia nuoria miehiä, ja energiaa olisi ollut jaettavaksi perjantain puolelle. Mieleen tuli hiukan Apulanta tai Tehosekoitin uriensa alkumetreillä. Pirteää ja sopivasti räkäistä, niin kuin punkin kuuluu ollakin. Nuorissa punkkareissa on aina jotain niin sievästi anarkistista: vihataan kaikkea, vaikkei kaikkea edes ole vielä koettu.

Seuraavassa pisteessä tahti sitten todellakin hiipui. Pysähdyimme nimittäin katsomaan Scandinavian Music Groupin kovasti mainostamaa T2-Specialia. Olin alun perin ollut siinä käsityksessä, että tämän pitäisi olla jokin koko ”Terminal 2” -levyn kattava esitys, vaan ei. Keikka näytti ja kuulosti aivan tavalliselta. Vaikka Lehtinen on edelleen kova rumpali, niin muuten bändi ei suuria tunteita herätä, Kokkosen ääni jopa lähinnä ärsyttää. Yritin kaikkeni mukaan antaa bändille mahdollisuuden, mutta tuuletin salaa, kun Avec sanoi, ettei oikein häntäkään innosta. Suuntasimme siis hetkeksi takapihalle lepuuttamaan jalkojamme ja nauttimaan Illum Spheren luomasta onnellisesta ja mukavasta tunnelmasta.

Kello oli kuitenkin armoton, ja oli pakko suunnata kohti mustaa telttaa, jossa oli tarkoitus nähdä tanskalainen . Nähtävästi kuitenkin joku muukin oli sitä mieltä, ettei SMG:n spesiaali ollut järin erikoinen, sillä tupa oli ääriään myöten täynnä ja vähän vielä ylikin. Onneksi tässä tapauksessa tupa oli vain teltta, ja keikan tahtiin saattoi tanssahdella pihallakin.

Seuraavana oli sitten luvassa lounas/päivällinen/illallinen, jotta jaksoi loppuillan keikkailut pyörtymättä. Suunta otettiin kohti Raw Spotia, jonka maistiaisia oli kokeiltu jo aikaisemmin päivällä ohikulkumatkalla. Tarjolla oli nimensä mukaisesti raakaa ruokaa, pizzaa ja suklaakakkua. Pizzapohja oli valmistettu pääasiassa hienonnetuista pähkinöistä ja siemenistä sekä taateleista ja oliiviöljystä. Koko komeuden kuorrutteena oli rucolaa, tomaattia, paprikaa ja basilikaa. Taivaallisen hyvää! Mutta ei tässä vielä kaikki! Menu sisälsi myös siipaleen suklaakakkua, jonka pääasialliset ainekset olivat niin ikään pähkinät ja taateli sekä luonnollisesti suklaa. Erinomaista, suurilta osin luomua ja täysin vilja- ja maitovapaata. Näitä ei kohtaa ihan joka päivä, ainakaan näin herkullisena!

Manic Street Preachers Flow 2014Ruuan jälkeen olikin aika siirtyä pikku hiljaa kohti festivaalin eniten odottamaani esiintyjää. Seuraavana päälavalle nimittäin nousi . Ennustin jo varhaisessa vaiheessa, että tämä jäänee ainoaksi keikaksi, jonka ehdin, pystyn tai haluan katsoa minuutilleen alusta loppuun. Enkä ollut väärässä. Walesilaiset vetivät keskimäärin koko kentän täyteen yleisöä, ja soittokin tuntui kulkevan. Keikalla oli pieniä teknisiä ongelmia, joista vokalisti James Dean Bradfield tuumasi, ettei ole valmis tai halukas kuolemaan sähköiskuun mikrofonista vaan mieluummin tulee soittamaan Suomeen uudelleenkin kaikille ihanille ihmisille. Muutoin turhat puheet jätettiin hyvin vähälle ja annettiin musiikin puhua puolestaan. Erittäin hyvä näin, sillä en ole järin suuri välispiikkien ystävä.

Yleisö, jota siis oli paljon, näytti kuitenkin kärsivän melko massiivista rockpoliisi-syndroomaa – tai sitten kyse oli vain yleisestä apatiasta. Tämä oli vallitseva ilmiö koko festivaalin ajan, ja Manicsienkin keikalla vain vanhat hittibiisit saivat ihmisiin liikettä, nekin aika vähän. Itse toki pidän myös kahdesta tuoreimmasta levystä “Futurology” ja “Rewind The Film”, jotka olivat tehosoitossa sekä ennen että jälkeen festivaalin. Keikalla näiltä kuultiin yhteensä vain kolme biisiä, joita yleisö ei juurikaan tunnistanut. Oma suosikkini “Futurology”-albumilla on saksalaisia vivahteita sisältävä Nina Hossin kanssa äänitetty “Europa Geht Durch Mich”. Neidin esiintyminen biisissä tosin tuli sujuvasti nauhalta, niin valitettavaa kuin se onkin. Ei-kovin-yllättäen kovimmat suosionositukset bändi sai levyjen “Everything Must Go” ja “This Is My Truth, Tell Me Yours” hittibiiseistä. Kaikkein parhaiten tuntui toimivan “A Design For Life”, joka voisi olla kenen tahansa taiteilijan tunnussävelmä. Mutta selvästi tunnetuimpia kappaleita olivat “This Is My Truth, Tell Me Yoursilta” lohkaistut singlet “You Stole The Sun From My Heart”, “Tsunami” ja keikan päättänyt “If You Tolerate This Your Children Will Be Next”, jota kutsuttiin jossain yhteydessä jopa bändin suurimmaksi hitiksi. Ainoastaan “Everlastingia” jäin itse kaipaamaan, koska tämä on SE biisi, jonka vuoksi joskus aloin kuunnella bändiä intensiivisemmin. Bändin keikka oli henkilökohtaisen viikonloppuni kokonaisvaltainen täyttymys, mutta jatkoimme silti vielä festivaaliseikkailua.

Kemialliset Ystävät Flow 2014Seikkailusta todellakin voi puhua, kun päädyimme Voimalaan Kemiallisten Ystävien keikalle. Se vaikutti enemmän happotripiltä kuin varsinaiselta keikalta. Äänimateriaali oli ainakin yhtä hämmentävää kuin sen taustalla esitetyt videopätkät, joissa muun muassa harrastettiin lajien välistä rakkautta vahaeläinten välityksellä. Yleisöä tilassa oli hämmästyttävän paljon, mutta en millään muotoa osaa ottaa kantaa siihen, oliko kyseessä aito fanitus vai pelkkä kuriositeetti. Aivot kuitenkin alkoivat sulaa itse kullakin hyvin nopeasti, joten otimme pikaisen siirtymän Sinisen teltan turviin, jossa esiintyi ruotsalainen Little Dragon. Kemiallisten Ystävien jälkeen tämä oli suorastaan helppoa kuunneltavaa, vaikka Björk-henkisiä vaikutteita olikin kuultavissa. Esiintyminen oli kuitenkin energistä ja reipasta ja musiikki sen taustalla konehenkistä, joten tanssijalkani pyrki liikahtelemaan kovin helposti.

Sitten oli vuorossa lauantain pääesiintyjä . Kyseessä oli selvästi (kahden) päivän kovin yleisömagneetti. Olen itse käyttänyt bändin tuoreinta levyä aikaisemmin unimusiikkina ja nyt vihdoin tajusin, mihin sen teho perustuu. Biisit olivat kautta linjan hitaita. Olkoonkin, että ne ovat melodisesti kauniita, mutta pääesiintyjältä saattaisi toivoa vähän enemmän energiaa ja menoa. Erityisesti laulumelodioiden monotonisuus sai kaikki biisit kuulostamaan enemmän tai vähemmän samoilta. Aloinkin miettiä, olisiko The Nationalin ja Manicsien esiintymiset pitänyt sijoittaa toisin päin, ihan menevyyttä ajatellen. Tietenkin, jos on tarkoituskin nukuttaa ihmiset, siihen tämä toimi paremmin kuin hyvin. Itse halusin kuitenkin vielä kurkistaa ennen nukkumista pallon alle, jossa esiintyi jännittävä yhdysvaltalainen kokoonpano Poliça. Kokoonpanoon kuului kahdet rummut, basso ja vokaalit. Oltiin hyvällä tavalla jännän äärellä. Basisti käytteli instrumenttiaan enemmänkin kuin kitaraa, ja rumpujen yhteistyö oli uskomattoman tehokasta. Tätä bändiä ei oikein osaa sijoittaa mihinkään genreen, sillä nyt voi aidosti puhua jo monipuolisesta materiaalista. Onneksi hyvä musiikki on hyvää musiikkia genreen katsomatta. Tämä oli kevyesti toimivin ja kiinnostavin uusi tuttavuus näillä festivaaleilla, ja esiintyminen meni päivän top kolmoseen yhdessä Siinain ja Manicsien kanssa.

Tällä kokemuksella olikin taas hyvä suunnata kohti Kallion uniluolaa. Vähän uutta, vähän vanhaa, vähän lainattua ja vähän sinistä… Ei kun hetkinen. No, kaikesta huolimatta tästä jatketaan vielä sunnuntain verran.

Teksti: Nina Hurme
Kuvat: Adriana Dobrin

Kommentoi julkaisua