Flow-tiloissa 2022 – Vaikuttavia ikoneja ja uutta verta

Suomen suurimpiin musiikkifestivaaleihin lukeutuvaa Flow Festivalia vietettiin jälleen lyhyen tauon jälkeen. Toimitus oli paikalla nautiskelemassa tunnelmasta ja fiilistelemässä musiikkia. Voit lukea lauantain tunnelmia alta.

Flown toinen päivä sujui pitkälti samoissa merkeissä kuin eilinenkin – aurinkoa, hyvää musaa ja hitusen ahdasta tunnelmaa. Taas loppuunmyyty päivä osoitti lopulta melko pienen festivaalialueen huonompia puolia, vaikka suurimmilta osin ongelmilta vältyttiin.

Dreamworldin ollessa näkemäni pätkän perusteella enemmän räppärishowcase kuin tiedotteiden lupaama ”bilegalaksi”, suuntasin melko pian kohti pienempää telttalavaa ja Mallan keikkaa. Perjantaina en Pehmoainon keikkaa etäältä seuraamista enempää lavalla tehnyt, mutta kuulin lavasta melko tyrmääviä risuja perjantai-illan aikana – syystäkin, sillä teltan etuosassa olevan lavan ääni ei tuntunut kantavan ollenkaan miksauspöytää pidemmälle. Malla itse veti hyvin, vaikkei päästykään Sidewaysin euforisen hallisetin tasolle, mutta lavan huonot puitteet keikkojen kuulemiselle itselleen oli harmi Flown kokoisilta festareilta. Toki suuri osa budjetista menee keikkaliksoihin, mutta olisiko edes jonkinlaiseen viivesettiin voinut vähän ohjata rahaa?

Ylipääsemättömän paska maku ei suinkaan omalta osalta jäänyt, eikä näin käynyt Bikini Killinkään osalta. Ysärillä legendastatukseen riot grrrl -feministipunkliikkeen myötä noussut bändi lopetti pian suosioon noustuaan, mutta teki hiljattain paluun lavoille ja tämän myötä ensimmäiselle Suomen keikalleen. Isomman Red Arena -telttalavan soundit eivät kauempaa seurattuna huimanneet aisteja, mutta bändin tunnelma oli mitä mahtavin. Valtaosa kappaleista ei kestänyt paria minuuttia kauempaa, eikä bändin jäsenet viettäneet muutamaa enempää kunkin soittimen varressa. Lyhyt spiikki aborttioikeuksista sai yleisöltä raikuvat aplodit ja syystäkin – bändi tuntuu saapuneen takaisin juuri sopivasti Yhdysvaltain korkeimman oikeuden häkellyttävän aborttioikeuspäätöksen ja vaikka minkä muun ihmisten huulilla olevan aiheen aikaan, ja näitä ääniä tarvitaan aina lisää.

Princess Nokian päälavan keikka jatkoi Bikini Killin vapautunutta linjaa, tosin punkin sijaan räpin muodossa. Sukupuoli-identiteettejä puiva ja murtava yhdysvaltalainen on ollut muutaman vuoden ajan kovassa nosteessa, joten ei ollut yllätys nähdä tätä nimeä päälavalla. Vähintään huvittavalla bileintrolla alkanut tunnin setti tuskin jätti kellekään huonoa fiilistä, tosin keikan lopettaminen Beyoncén biisiin hämmensi hieman valintana. Freddie Gibbs olisi esiintynyt heti tämän jälkeen suuremmassa teltassa, mutta tässä vaiheessa oli pakko pitää pientä taukoa ja istahtaa hetkeksi.

Viikonlopun pääesiintyjistä vähiten tuttu englantilainen Florence and the Machine nousi samoilla linjoilla lavalle. Bändin musiikista huokuu vapautuneisuutta vastoinkäymisten edessä jollain erittäin raa’alla ja henkilökohtaisella tasolla, mikä välittyi vahvasti myös esiintymiseen Suvilahdessa. Florence Welchin ja Kate Bushin laulutavoissa on jotain erittäin samaa, enkä ole ensimmäinen tämän huomion tekevä. Puolentoista tunnin settiä en kokonaisuudessaan ehtinyt todistamaan, mutta nähtyä on vaikea lähteä pukemaan sanoiksi – väkevä ja järisyttävä ovat ainakin joitain voimasanoja, jotka pyörivät edelleen kirjoitushetkellä mielessä.

Jos Gorillazin edellisillan keikka nojasi vahvasti visuaalisuuteen, lauantain pääesiintyjä toimi tälle lähes päinvastaisena verrattain minimalistisella visuaalisella annillaan. ”Heaven is Here”-kappaleen alussa Welch nousi majesteettisesti lavalle kuin herkkä raamatullinen ilmestys, murtaen tämän lyömällä ilmaa rumpuiskujen mukaan vimmalla. Yleisöä jatkuvasti hennossa otteessa pitävä laulaja oli hehkeä ja samaistuttava tähti, enkä enää ihmettele hänen ympärillä pyörivää arvostusta ja fanitusta. Valitettavasti en aivan loppuun asti ehtinyt keikkaa seurata suunnattuani ennen encorea kohti telttalavaa, mutta viikonlopun suurimpia voittajia bändi kuitenkin oli.

Poistua oli pakko, sillä alueen pienen telttalavan ohjelman päätti lauantain osalta kovassa nosteessa oleva irlantilainen Fontaines D.C., jonka jokainen julkaisu on pyörinyt vähintäänkin ahkerasti viimeisen muutaman vuoden aikana. Kokemukset telttalavan soundeista eivät myöskään lupailleet hyvää myöhään saapumiselle, eli ajoissa paikalle pääsy tuntui yksinkertaisen keikasta nauttimisen osalta harmillisen tärkeältä. Hyvän päätöksen kuitenkin tein siirtyä tälle puolelle aluetta, sillä ”In ár gCroíthe go deo”-kappaleella alkanut setti oli helposti viikonlopun vauhdikkaimpia ja parhaita.

Tunnin setin jälkeen pystyin tyytyväisenä poistumaan alueelta, sillä onhan bändin ensimmäistä keikkaa täällä päin odotettu. Yleensä yleisökontaktin ottaminen ärsyttää keikoilla suunnattomasti, mutta kumisevan teltan sumuisella lavalla mesonneet irlantilaiset eivät tarvinneet tätä saadakseen yleisön puolelleen. Laulaja Grian Chatten osaa kaikessa hiljaisuudessaan hienosti ilmaista karismansa puhtaasti esiintymisensä kautta ja uskoisin tämän vievän bändin aina vain pidemmälle.

Teksti: Thomas Frankton
Kuvat: Flow Festival / Konstantin Kondrukhov