”Freddien rakastettava poistuminen” – Klassikkoarvostelussa Queenin 30-vuotias ”Innuendo”

1990-luvun taitteessa moni pitkän linjan -diggari osasi aavistaa, että yhtyeessä kaikki ei ollut kohdallaan. Yhtyeen keikkailutahti oli hidastunut hidastumistaan 1980-luvun loppua kohti tultaessa ja ”Miracle”-albumin (1989) ilmestymisen aikoihin se oli tyssännyt tyystin. Lehdistölle yhtyeen laulaja Freddie Mercury (Farrokh Bulsara) kertoi halunneensa luopua Queenin kohdalla jo lähemmäs 20 vuotta kestäneestä ja normiksi muodostuneesta ’levynjulkaisu – kiertue – levynjulkaisu – kiertue’ -jatkumosta. Vanhojen kaavojen rikkomisen lomassa harva kuitenkaan osasi ennustaa, että lontoolaisnelikon legendaarisen alkuperäiskookonpanon ja käytännössä koko yhtyeen luomisvoimaisen aikakauden loppu oli käsillä.

Järjestyksessään Queenin 14. ja sen klassisen alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi kaikkien jäsentensä elossaolon aikana julkaistuksi albumiksi jäänyt ”Innuendo” äänitettiin Mountain Studioilla ja Casinolla Montreux’ssa, Sveitsissä ja Metropolis Studioilla Lontoossa. Maaliskuun 1989 ja marraskuun 1990 välisenä aikana syntyneen albumin äänityksestä ja tuotannosta vastasi Queen-nelikon kanssa yhteistyössä yhtyeen 1980-luvun hovituottajanakin tunnettu, sveitsiläistynyt brittituottaja David Richards (mm. David Bowie, Iggy Pop, Duran Duran ja myöhemmin mm. Samael).

1800-luvulla eläneen brittiläisen kuvataiteilija Grandevillen töiden innoittama, puhtaan vaalealle pohjalle piirretty albumin kansitaide loi albumin voimakkaiden rock-anthemien sekä surumielisen toiveikkaiden, lopullisuuden teemoilla taiteilun vastapainoksi sirkusmaisen leikkisän visuaalisen ilmeen. Levynkannen suunnittelusta vastasi yhtyeen miehistön lisäksi Richard Gray. Albumin julkaisi Euroopassa Parlophone ja Yhdysvalloissa Disney-konsernin omistama . Alkuperäisen julkaisuaikataulun mukaan suunnitellusti vuoden 1990 joulumarkkinoille ”Innuendo” ei kuitenkaan koskaan ehtinyt.

Syynä tähän oli se, että albumin äänitykset venähtivät lopulta lähemmäs kahden vuoden mittaisiksi vokalisti Freddie Mercuryn kunnon alettua hiipumaan kesken albumin äänitysten. Vuonna 1987 diagnosoidun AIDS:in oireet alkoivat ottaa selkävoittoa maailmanluokan tähdestä. Mercury koetti pitää fataalin sairautensa visusti piilossa julkisuudelta kieltäen järjestään kaikki hänen terveydentilaansa kyseenalaistaneet lehdistön edustajien kysymykset. Loppua kohti tultaessa taudin jälkiä oli kuitenkin enää mahdotonta peittää.

Tyylillisesti ”Innuendo” varioi lähellä Queenin alkuaikojen tuotoksien tyylittelyä mutta 1990-luvulle päivitetyllä soundilla ja tuotannolla. Pöyhkeilevän komeat, rock-oopperamaiset kuoro-osuudet tanakkaan, tummanpuhuvaan hard rockin yhdistettynä olivat homman ydin. Tästä esimerkkeinä ”I Can’t Live With You”, ”Hitman” ja ”Headlong”, jotka muodostavat albumin yhden tyylillisen aspektin. Billy Idolin, The Smithsin ja The Cultin tummasti rokkaavaa soundia lainaileva ”Ride The Wild Wind” oli eräänlainen jatkumo vuoden 1975 menestysalbumi ”A Night at the Operan” autoilun ihanuutta korostaneelle, rumpali Roger Taylorin rustaamalle kappaleelle ”I’m In Love With My Car”.

”Innuendo” pitää sisällään myös psykedeelisiä ja kokeellisempia, jopa hymnimäisiä sekä AOR-orientoituneesti sävyttyneitä sävellyksiä, kuten  ”All the God’s People” ja ”Bijou”. Viihdemäistä kabaree-hassuttelua sketsimäisesti lounge-swingiin yhdistävä ”I’m Going Slightly Mad” oli albumin äänityssessioiden aikaan todella vakavien asioiden keskiössä olleelta yhtyeeltä varsinainen itselleen nauramisen taidonnäyte ja merkki korkeasta itsetunnosta.

Koko tämä vaikutekirjo yhdessä tekee ”Innuendosta” melkoisen musiikillisen runsaudensarven niin hyvässä kuin pahassa. ”I Can’t Live With You” on hyvä biisi, mutta se olisi noussut suvereenisti Queenin parhaiden biisien joukkoon, ellei sen sovitus olisi sekavan kulmikas, ja ellei Freddie fraseeraisi ja venyttäisi hienon kertosäkeen laulumelodioita joka kerralla eri tavalla, aivan kuin olisi kyllästynyt laulamaan briljanttia melodiaa yksinkertaisen toimivasti. Biisistä julkaistiin samoissa sessioissa äänitetty, vähemmän siloiteltu sovitus vuoden 1997 kokoelma-albumilla ”Queen Rocks”, josta video löytyy yltä.

Albumin tekemisen tiimellyksessä yhtyeen miehistö on aavistanut, että heidän osaltaan tiimalasi on valumassa tyhjiin. Osa kappaleista, kuten edellämainittu sekä energisesti puksuttava rock-pala ”Headlong”, olivat alunperin kitaristi Brian Mayn omaa debyyttisooloalbumiaan varten samanaikaisesti säveltämiään biisejä, mutta jotka yhtye päätti ottaa pika pikaa omiin nimiinsä ja mukaan ”Innuendon” äänityssessioihin.

Vaikka Queen on aina ollut tunnettu liioittelevasta mahtipontisuudestaan, on silti sovituspoliittiselta kannalta katsottuna ”Innuendo”-albumille ängetty liikaakin osasia eri musiikillisista tyylilajeista. Tämä tekee puolesta albumin kappaleista sekavan tilkkutäkkimäisiä ja sovituksista jopa tekotaiteellisen kuuloisia. Jossain kohtaa studiossa kaikkensa antavan Mercuryn tulkinta lipsuu myös ylitulkitsemisen puolelle (”Don’t Try So Hard”), siinä missä osa kappalemateriaalista jättää toivomisen varaa. Tästä esimerkkinä Mercuryn omasta suosikkikissastaan kertova, todella rasittava ”Delilah”. Albumin vahvasti kasarilta tuoksahtavat kosketinsoundit olivat ajassaan moderneja mutta ajan saatossa armottoman aikaansa sidottuja.

Led ZeppelininKashmirin” innoittama albumin nimikkokappale on tästä kaikesta poikkeus, sillä siinä eksoottiset ja konventionaalisemmat osaset istahtivat kitkattomasti tukemaan toisiaan ja samalla teoksen hienoa, monisyistä ja sofistikoitunutta draamankaarta. Albumin avausraidaksi kyseinen, ääänityssessioiden soittohuoneena käytetyssä Montreux’n Casinon salin studiojamisessioissa syntynyt, majesteettisen komea rock-eepos sopii upeasti. Kappale huokuu uhkaavaa mahtipontisuuttaan kaikessa herkkyydessään. Kappaleen väliosan tulisieluisen flamenco-kitaraosuuden studiosessioissa soitti vierailevana tähtenä Yes-kitaristi Steve Howe.

Albumin toiseksi suurimmaksi hitiksi kohosi hyytävän kaunis ja katkeransuloinen, melankolisen popin ja afrorytmien yhdistelmä ”These Were The Days of Our Lives”. Taylorin congarumpuidean pohjalta syntynyt ja John Deaconin vahvojen bassokuvioiden syleilemä slovari on vielä kolmen vuosikymmenenkin jälkeen ihokarvat pystyyn nostattava kuuntelukokemus. Kappaleen värilliseksi kaavailtu musiikkivideo muutettiin lopulta jälkituotantovaiheessa mustavalkoiseksi, koska Freddien sairaalloisen luurangonlaiha ja kalvakka olemus olisi näyttänyt levy-yhtiön tuottajaportaan mielestä liikkuvissa värikuvissa liian järkyttävältä.

Albumin loppukaneettina kuultavaa pop-rock-anthemia ”The Show Must Go On” tuskin tarvitsee kenellekään pidempään populaarikulttuuria seuranneelle esitellä. Yhdeksi rock-historian suurimmaksi kappaleeksi Mercuryn kuoleman jälkeen noussut teos oli kivenkova statement loppuun asti asiansa takana seisoneelta maailmanluokan parhaimpiin lukeutuneelta taiteilijalta. Alkuperäinen Queen ei esiintynyt ”Innuendon” 4.2. 1991 tapahtuneen julkaisun jälkeen enää kertaakaan.

Freddie Mercury kuoli pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana keuhkokuumeeseen ainostaan 9 kuukautta albumin ilmestymisen jälkeen 24.11.1991.

Näin jälkikäteen kuunneltuna ”Innuendo” on erään kautta aikain suurimman rokkitähden katkeransuloista tilintekoa ja hyvästien jättöä omalle elämälleen ja fanikunnalleen. Hauraasta olemuksestaan huolimatta Mercury poistui estradilta häpeilemättömästi, tyylillä, pilke silmäkulmassa ja tietoisena valinnoistaan. Asioiden traagisuudesta huolimatta hän oli sinut itsensä ja maailmankaikkeuden kanssa kohdatessaan loppunsa. Tästä albumin mystisessä nimessäkin oli loppujen lopuksi kyse.

Viisi menestyssingleä ilmestymisensä jälkeen poikinut ”Innuendo” nousi Britanniassa albumilistan kärkeen pysytellen siellä kaksi viikkoa. Listaykköseksi se päätyi samoihin aikoihin myös Italiassa, Sveitsissä ja Hollannissa useiden viikkojen ajaksi. Yhdysvalloissa ”Innuendo” oli ensimmäinen Queen-albumi joka ylsi kultalevyyn oikeuttavaan myyntimäärään sitten yhtyeen vuoden 1984 menestysalbumin ”The Works”. BBC:n vuonna 2006 tekemässä yleisöäänestyksessä ”Innuendo” valittiin kaikkien aikojen parhaimpien albumien äänestyksessä sijalle 94.

Kommentoi julkaisua