Friikkiheavyn veteraanit kurittavat – arviossa Jesters of Destinyn ”Distorting Everything”
Kaliforniassa 1984 perustettu sarkastista metallimusiikkia esittävä Jesters Of Destiny on hämmentävä tapaus. Vuonna 1987 julkaistu kulttiklassikko ”Fun At The Funeral” -albumi on inspiroinut vaihtoehto- ja poikkiteloisia raskaan sarjan musisoijia ympäri maailman aina Mike Pattonin Mr. Bunglesta Circlen kautta Mustelmaan ja ties keitä muita.
Yhtye on toiminut periodeittain, ja tällä kertaa kuultava yhtyeen neljäs virallinen kokopitkä junnailee takakenoisen keskitempoisissa maisemissa mutta tasokkaissa merkeissä. Menneen vuosikymmenen alkupuoliskolla yhtye aloitti yhteistyönsä porilaisen indie-lafka Ektron kansa, joka edellämainitun klassikkopitkäsoiton uudelleenjulkaisun lisäksi on nyt ehtinyt toisen täysin uutta materiaalia sisältävän Jesters Of Destiny -albumin julkaisuun. Yhtyeen sielun ja sydämen laulaja-basisti Bruce Duffin ja kitaristi-kosketinsoittaja Ray Violetin uudet visiot eivät edelleenkään kuvia eikä trendejä kumartele.
Promokirjeissä ja netin syövereiden kirjoitelmissa yhtyeen yhteydessä usein mainittu thrash ja speed metal eivät kyseisen albumin kohdalla pidä kutiaan millään tasolla. Metallin sijasta ennemminkin kyse on jonkinlaisen Melvinsin ja Flipperin höyläämän esi-grungen ja groovaavan, psykedeelisen punkin otteella soitetusta, kokeellisesta raskaan rockin keitoksesta.
Mainos päättyy
Toissa syksynä Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan julkaistu avausbiisi ”Heavy, Kickin’ A” on yhtyeeltä avoin valhekampanjoiden vastainen statement, jota myötä yhtye antoi myös vihjeitä uusimmasta tulemisestaan. Biisi on rumpali Jason Levin pelkistetysti tahdittamissa, yksinkertaisen raskaan autotallirockin tunnelmissa jäykän varmaotteisesti jyskäävä pelinavaus. Hawkwindin avaruuskaahausta yläoikealta levitoiden lähentyvä ”Luxifur” on vauhtiviivoilla piristetty, vanhan liiton viiksihevin laaturatkaisu.
Maukkaalla basso-tom-rumpukompilla flangeroidusti surisevien rytmikitaroiden rakentama ”Anna Bella” alkaa useampien kuuntelukertojen myötä hahmottua amerikkalaissävytteisen, 70-luvun alun Grand Funk Railroadin tyyppisen, maalailevan moukarirockin jäsentyneemmän kastin teokseksi. Duffin ja Violetin rönsyilevä basso-kitarajamittelu tuo mieleen The Stoogesin Velvet Undergroundin höyryisemmän tavaran kimpussa. Alkukantaisten syntetisaattorisamplejen varassa tarpova ”Caregivers And Caretakers” osoittautuu sulattelun alkuvaikeuksien jälkeen albumin höyrypäisimmäksi ja nerokkaimmaksi kappaleeksi. Se on Spinal Tapin ”Jazz Odysseyn” tyyliin poikkitaiteellinen sukellus voimabluesin, outoiluelektron ja edelleen alkukantaisen industrial metalin soistuneen lammikon syvään päähän.
”New Black Pants” on albumin ”Jesus Built My Hot Rod”. – vaikkakaan sen hittipotentiaali ei ehkä riitä vertailukohteensa vastaavaan. Puuvillantuoksuisesta slide-kitaraintrosta kadunmakuiseen käppäotteella hiuksista revittyyn katurockiin perustuva kappale puolustaa paikkaansa albumin Monty Pythonin mentaliteetin tyyppisenä ”…ja nyt jotain aivan muuta” -hätkähdyttäjänä. Albumin toinen videobiisi ”Your Lord Good God” rymistelee puolestaan lähempänä Jethro Tullin aseilla terästettyä Voivodia, vaikkakaan ei tasoltaan aivan yllä edeltävien biisien rinnalle.
Mainos päättyy
”Lost In The Canals” on soitannollisesti albumin laadukkainta ja rullaavinta antia. Etenkin biisillä vierailevan rumpali Frank Hanyakin hartioista lähtevä, eläimellinen paukutus ja soitannollisen dynamiikan käyttö vakuuttaa. Asian nurja laita on puolestaan, että se lipuu taas jopa liian likelle perus-meiningin Jimi Hendrix-juurista jenkkimallin groove rockia à la Mother Superior, että siitä ei oikein saa kunnollista, yhtyeelle ominaista, vinksahtanutta otetta. Albumin päättävä ”Atrocity Queen” on albumin toinen hiomaton timantti. Biisi lähtee matkaan Stanley Kubrickin ”Avaruusseikkailu 2001” -leffan teeman tapaisesta tunnelman nostatuksesta raskassointuiseen riffijurnutukseen. Duffin erehdyttävästi David Bowien laululinjoja imitoivan säkeistön kautta kappale etenee punkisti runnovaan, Rushin lailla kuplivaan ja avantgardistisen häröilevään syntetisaattorisoolo-osuuteen ja taas takaisin alkuun. Jollakin kummallisella logiikalla toimiva biisi kruunaa häkellyttävän kokonaisuuden.
Kalifornialaisen friikkiheavyn veteraanit eivät edelleenkään tyydy tavanomaiseen. Vaikka sen soittajat eivät mitään virtuooseja ole, pystyy se luomaan tervejärkisyyden rajapinnalla alati keikkuvista kappaleista pääosin hämmentävän mielenkiintoisia.