Fu Manchu, Bloodnstuff @ Nosturi, 17.10.2014
Perinteinen perjantainen Trivial Pursuitin pelaaminen kantakuppilassa jäi tällä kertaa kesken, kun tuli aika kiiruhtaa kohti Nosturia. Raiteiden kolinan keskellä ajattelin tätä tulevien kuukausien hemmottelun määrää. Tänään Fu Manchu, marraskuussa Golden Grass, joulukuussa Mastodon sekä Truckfighters. Uskallan väittää, että monet samat naamat tulevat näinä iltoina vastaan ruutupaidoissaan. Vastaan tuli myös tuuli, joka sporasta poistuessani tarttui heti kiinni. Iltapäivälehdissä pelottelivat rajuilmalla. Siitä en tiedä, mutta ainakin Nosturin sisätiloissa on illan mittaan odotettavissa jonkinasteinen aavikkomyrsky. Telakkakadun ulkovalaistuksen kajossa jonottamisen ja viimeisten pikkusikarien jälkeen olikin aika siirtyä lämppäriä ihmettelemään.
Settinsä jo aloittanut Bloodnstuff oli itselleni keikkaa edeltävän päivän pikakuuntelua lukuun ottamatta tuntematon pumppu, mutta lyhyt nettiselaus tuotti nipun kehuja ja hekumointia tästä duona toimivasta Hard Rock – yhtyeestä. Saapuessani Nosturin lavan eteen rumpali Dylan Gouert hakkasikin jo vimmatusti tahtia laulaja-kitaristi Ed Holmbergin luodessa kuuden kielensä avulla raflaavia voimasointujen kiertoja. Riffien kavalkadia oli todistamassa tässä vaiheessa vielä melko vähälukuinen yleisö. Kolmen äänimiehen ja kahden soittajan kombinaation ilmeikkyys monimuotoisine, että samalla niin perinteisen yksinkertaisine soundimaailmoineen rakentuivat onnistuneeksi hybridiksi. Onhan tätä kaikkea kuultu ennenkin, mutta jokin tässä hetkittäin imee puoleensa ja kiinnostaa. Kuulin viereisen tyypin ihmettelevän, kuinka duo voi pitää näin kovaa ”onnistunutta meteliä.”
Sattumat ja aluksi epäonnisilta vaikuttaneet tapahtumat ovat muuttuneet monesti iloksi, ja niin myös tämän bändin syntytarinassa. Yhden version mukaan porukan basisti jätti tulematta aikoinaan sovitulle keikalle ja esiintymisen menneen kuitenkin niin erinomaisesti, ettei kyseisellä herralla ollut enää asiaa takaisin silloiseen kokoonpanoon. Tästä inspiroituneena syntyi kahden miehen Bloodnstuff. Lyhyillä ja ytimekkäillä rock-biiseillään ja rehdin sympaattisella duunariasenteella esiintyneet kaverukset saivat viimeisen kappaleen jälkeen kohteliaita aplodeja ja hyväksyviä nyökkäyksiä ympärillä olleilta tahoilta. Kehuivat Minneapolisin jätkät vuorostaan myös yleistä meininkiä ja kiittivät illan pääesiintyjää annetusta mahdollisuudesta.
Mainos päättyy
Vessaseikkailuiltaan ja röökitauoilta palattuaan jengi alkoi todenteolla täyttää ylä – ja alakertaa. Kajareista soineen The Racountersin ”Steady As She Go”:n jälkeen miesenemmistöinen yleisö alkoi huutelemaan Fu Manchu nimeä ja taputtamaan miltei samaan rytmiin. Valaisu niukentui, taustamusa katosi hiljaisuuteen ja Kalifornian aaltojen kuohut lähenivät. Takana oleva fiilistelijä esittäytyi Repeksi Keravalta ja sanoi itsevarmasti, että nyt ollaan kuninkaallisten riffien ja mureiden säröjen alkulähteillä. Wau.
Kello 22.04 kolme pitkätukkaa ja kiintiökalju saapuivat lavalle. Tänä vuonna julkaistu ”Gigantoid” – levy on saanut kehuja arvioissa ja nyt oli aika näyttää miten retkue vetää viivansa livenä. Yhteiset alkusoinnut ja moshausliikkeet miestä korkeampien Marshall-kaappien edessä antoivat jo lähdössä ajo-ohjeet tulevalle puolitoistatuntiselle. Nyt mennään ja kovaa. Toisena soineen ”Hells on Wheelsin” aikana syntyikin jo illan ensimmäinen pitti, joka ajoi elegantimman väen hieman sivummalle todellisten sotureiden jäädessä rehaamaan. Oli ilo nähdä että Fu Manchu edelleenkin elää ja voi hyvin. Keski-ikäistyvien miesten Euroopan rundi sisältää 20 keikkaa 24 päivässä. Se on melko kova rykäisy miltä tahansa bändiltä, ja eritoten kun tiedetään stoner-legendan maine tiukkana liveaktina, on tuollainen savotta ja odotusten täyttäminen helvetin kova homma.
Mutta nautinto näkyi niin bändin toiminnassa kuin yleisössäkin. Laulaja-kitaristi Scott Hillin lavaspiikit läpinäkyvän kitaransa takaa olivat paljolti ”Thank you, thank you very much” – tasoa, mutta kyllä siinä läppääkin lensi. Aloin jossain vaiheessa leikittelemään ajatuksella, että jos Kurt Cobain olisi jatkanut 27- vuotiaana päättynyttä elämäänsä ja vaihtanut huumeet hiilareihin sekä eksistentiaalisen maailmanahdistuksen hymyyn, muistuttaisi hän luultavasti edessäni rennosti Vans-kengissään ja Dickies – housuissaan elämästään nauttivaa Scott Hilliä. Muu bändi oli soitannollisesti erinomaisessa tikissä. Rumpali Scott Reeder heitteli kapuloitaan niin usein ja niin korkealle ilmaan, että ilmeisesti muutaman kerran tuota taitoa harjoitellut. Kitaristi Bob Balch hallitsi rokkarin tyypilliset maneerit revitellessään soittimensa ääressä. Hänen hommakseen jäi myös yleisön kanssa flirttailu ja hyväntuulinen virnistely. Brad Davisin basso mourusi uhkaavilla taajuuksilla, miehen itsensä pysyessä (fyysisesti) omassa nurkkauksessaan. Lisättävä vielä, että se kuuluisa viides jäsen taisi tänään olla loistavasti soinut Nosturi.
Mainos päättyy
Fu Manchu yhdistää mielenkiintoisesti ja omalaatuisesti erilaisten tyylilajien kirjoa. Pölyisten aavikoiden hiekkamyrskyistä ajetaan bensankatkuisina skeittirampeille temppuilemaan, sieltä 360 astetta ja ollaankin jo korkeiden surffiaaltojen harjalla. Tiukkaan hiotut kappaleet pauhaavat telakan yössä. Kitaravallit singahtelevat äärettömällä voimalla yleisön joukkoon, saaden aikaan vaikuttavia energiapurkauksia. Hiestä märkänä sekoilevat nuoremmat ja ne ysärillä nuoruutensa eläneet fanit varmasti nauttivat jokaisesta sekunnista. Bändin yksi paradoksaalinen rikkaus on sen kuulostaminen samaan aikaan railakkaan satunnaiselta jamittelulta, että paikoittain lähes matikkarokilta. Fiilistely ja välitön kepeys sisältävät kuitenkin terävää tarkkuutta ja ammattimaisuutta. Ne tuhannet yhdessä treenatut tunnit sekoitettuna Kalifornian auringosta nauttimiseen tekevät tästä yhtyeestä syystäkin yhden stoner-rockin kulmakivistä.
”Push Button Magici”n ja ”Laserblastin” kaltaisen riffitulitukset veivät kuulijakunnan sinne jonnekin, pyhien saleihin jossa aika pysähtyy, silmiä ei tarvita ja musiikin taikuus on läsnä. Oma suosikkini ”Evil Eye” veti viimeisenkin mutkan niin suoraksi, että ajattelin ”vittu, tästähän musiikissa on kyse”. Eli mistä? Niin. Jostain mitä ei voi arvioista lukea vaan pitää mennä niille keikoille. Ja ensi vuonna uudestaan jos Hillin mainitsema ”King Of The Road” -levyn 15v juhlakiertue ulottuu Suomeen saakka – ja miksei ulottuisi. Ainakin nyt tuntui, että bändi ja yleisö löysivät kiihkeän symbioosin joka eskaloitui viimeisenä soitettuun ”King of The Roadiin”. Kuninkaallisia olivat riffit. Mureita olivat säröt. Keravan Pera, sinä tiesit mistä puhuit.
Settilista:
- Eatin Dust
- Hell On Wheels
- Invanders On My Back
- The Falcon Has Landed
- Boogie Van
- Dimension Shifter
- Laserblast!
- Mongoose
- Anxiety Reducer
- Evil Eye
- Push Button Magic
- Triplanetary
- King Of The Road
Kirjoittanut: Miika Karvanen
Kuvat: Annina Sinisalo
Mainos päättyy