With Full Force XXI 4.-6.7.2014, Löbnitz, Saksa
Perinteikäs, vuodesta 1994 asti järjestetty metalliin ja metalcoreen keskittynyt With Full Force-festivaali (WFF) oli kokonaisuutena maineensa veroinen kokemus, vaikka ensimmäinen päivä ei aluksi tahtonutkaan mennä putkeen oikein millään asian haaralla. Oikea leiripaikka, saati lippukassa ei ottanut löytyäkseen, sillä olin jalkaisin liikkeellä ja ympäriinsä rinkan kanssa käveltyjä kilometrejä kertyi sellainen määrä, etten ole uskaltanut edes laskea. Henkilökunta neuvoi kukin vuorollaan menemään eri paikkaan, eikä paahtava 30-asteinen helle ainakaan kohottanut tunnelmia. Kovalla koetuksella olivat usko ja toivo, mutta viimein kolmen tunnin etsinnän jälkeen ja asiansa osaavan tomeran naisjärkkärin avun ansiosta löysin oikeaan paikkaan. Pari keikkaa meni samalla luonnollisesti sivu suun, ja juuri saatuani leirin pystyyn alkoi alueella parituntinen MM-jalkapallon public viewing, joten otin sen ajan voimien keräämisen kannalta. Tarinan opetus? Auto on kova sana näille keskellä peltoja järjestettäville festareille mentäessä.
Perjantai
Mainitun siestan ja rakkolaastarivuorauksen jälkeen päästiin viimein itse asiaan. Päälavalle nousi yhdysvaltalainen metalcore-pumppu Hatebreed. Nuorempana muistan bändiä muutaman biisin joskus luukuttaneeni, mutta noin muutoin metalcore genrenä on jäänyt vuosien saatossa melko vieraaksi meikäläiselle, vaan kyllä tämä upposi näin paatuneeseen black ja death metal-faniinkin kuin lämmin veitsi voihin. Meno oli juuri niin in your face, kuin Hatebreedilta saattoi odottaakin, ja omakin tukka heilui viimeistään kun ”Never Let It Die” ja ”Destroy Everything” kajahtivat ilmoille. Tätähän voisi melkein alkaa luukuttaa uudestaan…
Mainos päättyy
Hatebreedin jälkeen tapahtui täydellinen tunnelmanmuutos, kun seuraavana vuorossa oli tanskalainen elvismetallin sanansaattaja Volbeat. Kyseinen nimi on hyppinyt viime vuosina tiuhaan toplistoilla ja festareiden esiintyjäkaartissa, vaan yhtäkään kappaletta jonka muistaisin en ollut tähän iltaan mennessä kuullut kyseiseltä orkesterilta. Ihan siksikin päätin piruuttani katsoa keikan kokonaisuudessaan, mistä tästä hypessä on oikein kysymys. Illan pääesiintyjänä Volbeat olikin kerännyt melkoisen yleisömeren, eikä syyttä, sillä olihan keikka melkoinen spektaakkeli menevällä rock’n’roll-metallilla höystettynä. Yleisö hyppi, tanssi ja lauloi mm. ”Still Counting”, ”Lola Montez” ja ”Heaven Nor Hell”-hittien tahdissa, ja itselleni nousi Johnny Cashia diggailevana ”Sad Man’s Tongue” henkilökohtaiseksi keikan kohokohdaksi. Viihdettä ja vitsejä ei myöskään jäänyt puuttumaan, sillä ennen ”Radio Girlia” laulaja Michael Poulsen mm. pyysi naisyleisöä nousemaan olkapäille, jotta voisi nähdä heidät ja omistikin kappaleen heille. Kokonaisuudessaan jäi kyllä positiivinen maku ja kuva, vaikka tuskin kotona itsekseni tällaista kuuntelisin. Livenä Volbeat sen sijaan rokkasi ja varmasti tsekkaan keikan uudemmankin kerran, jos samoille festareille eksytään.
Päälava-alue suljettiin aina illan pääesiintyjän jälkeen, mitä ilmeisimmin siivoustöiden vuoksi, joten tie vei telttalavalle, jossa yhdysvaltalainen death metallia ja Lähi-Idän perinteistä musiikkia sujuvasti yhdistelevä Nile olikin jo soundcheckin parissa. Tätä keikkaa olin odottanut kuin kuuta nousevaa, ja pää olisi nyökytellyt kahden ensimmäisen biisin, ”Sacrifice Unto Sebekin” ja ”Kafir!:in” aikana enemmänkin, ellei olisi pitänyt keskittyä valokuvaukseen. Harva bändi saa aikaan niin intensiivistä tunnelmaa niin lavalla, kuin yleisössäkin kuten Nile; keikalla ei pulista vaan keskitytään itse asiaan. Juuri noin se meni tälläkin kertaa. Mutta, kuten festarikeikat usein loppui tämäkin aivan liian lyhyeen, 40-minuuttinen setti on tällaiselle bändille vitsi. Ja jäin minäkin vähän sitä ”Cast Down The Heretic”ia kaipaamaan…
Seuraavana lauteille noussut hollantilainen symphonic black metal-tapaus Carach Angren oli meikäläiselle myöskin kernaasti odotettu keikka. Hämmästyttävät tempovaihtelut ja musikaalistakin menevät orkesterisovitukset olivat livenä vieläkin vaikuttavampaa kuultavaa kuin levyltä ja kylmiä väreitäkin saatiin aikaiseksi. Laulaja-kitaristi Seregorin intohimoinen eläytyminen biiseihin oli myös upeaa katsottavaa. Jokainen liike, nytkähdys ja jalan iskeminen lavaan oli sopusoinnussa monta kertaa biisin aikana muuttuvan rytmin kanssa, enkä ole moista ikinä nähnyt. Sivummalla seisonut yleisö tosin ei jotenkin näyttänyt innostuvan koko keikan aikana juurikaan, liekö syynä ollut ehkä hieman väärä kohdeyleisö. Itse taas olin kuin kotonani.
Iltapäiväiset seikkailut alkoivat tässä vaiheessa yötä verottaa voimia toden teolla, joten katsoin parhaaksi poistua takavasemmalle tässä vaiheessa iltaa.
Lauantai
Telttayön mukavuudet huomioon ottaen, takana oli maittavasti nukuttu yö eikä aurinkokaan porottanut niin armottomasti kuin eilen, mikä oli ehdottoman hyvä juttu. Festareiden sosiaalisen puolen hoitamisen jälkeen päälavalla oli vuorossa yhdysvaltalainen metalcore-ryhmä Walls Of Jericho. Nimeen olin joskus törmännyt, mutta tuotantoa en tuntenut lainkaan. Melko aikaisesta soittoajasta huolimatta yleisöä oli kertynyt lavan edustalle melkoinen joukko, eikä energinen keikka silminnähden jättänyt ketään kylmäksi. Nyökkäilin muutamat biisit mukana kunnes iski kova sadekuuro, jolloin siirryin muutaman kollegan kanssa kuuluisaan Jägermeister- tai suomalaisittain ”Jekkutorniin” pitämään sadetta. Tornista oli myös mahtava näköala päälavalle ja festarialueen yli.
Triviumin peruttua keikkansa kiinnitettiin paikkaajaksi yhdysvaltalainen metalcore-bändi Devil You Know, jossa soittaa entisiä jäseniä mm. Fear Factorysta, Killswitch Engagesta ja All Shall Perish’sta. Bändi julkaisi ensimmäisen albuminsa vasta tänä vuonna ja siihen nähden se olikin vetänyt ihmisiä ihan hyvin, vaikka porukka kovasti harmittelikin Triviumin peruuttamista. Kokeneina esiintyjinä ottivat pojat hommat haltuun ja yleisö riehui. Koitin seurata esitystä jonkin aikaa, mutta en jostain syystä päässyt tunnelmaan. Toisaalla telttastagella aloitteli myös saksalainen core-nimihirviö We Butter The Bread With Butter, jonka halusin käydä tsekkaamassa ihan jo kysymyksiä herättävän nimensäkin vuoksi. Oli positiivinen yllätys huomata, ettei kyseessä ollut mikään pilabändi, vaan tämähän rokkasi ihan kunnolla! Lavalla myös sattui ja tapahtui ja bändistä näki, että jätkät tekevät tätä sata lasissa. Näin sen pitää mennä, jos tarjoutuu mahdollisuus, niin varmasti menen keikalle uudemmankin kerran.
Ruotsalainen death/viikinkimetallin pioneeri Amon Amarth tuskin kaipaa suurempia esittelyjä. Näyttävät lavasteet ainakin lupasivat mahtipontista showta, ja sitä myös saatiin, tulta tai räjähteitäkään säästelemättä. Lavameininki itsessään taas oli taattua Amon Amarth-laatua, toisaalta myös harmillisen yllätyksetöntä. Settilista painotti luonnollisesti uudempaa tuotantoa, mikä ei allekirjoittanutta niin miellyttänyt, ja näin keikkakin jäi loppujen lopuksi melko tasapaksuksi kokemukseksi. ”Guardians of Asgard”, ”Asator” ja ”Oden on Our Side” pelastivat kuitenkin osaltani tunnelmaa jonkin verran.
Amon Amarthin keikan loppua kohden alkoi vilu tehdä tuloaan, eikä siinä tilassa auttanut muu kuin lähteä vaatteidenhakureissulle. Matka VIP-leirintäalueelle oli piinallisen pitkä, suuntaansa lähemmäs kilometrin ja niinhän siinä kävi, että missasin kriittiset kolme ensimmäistä biisiä kauan odotetusta illan päätähden Rob Zombien keikasta. Miksaustornin vieressä olevalta korokkeelta näki kuitenkin mainiosti, ja tämä spektaakkeli oli nimenomaan näkemisen arvoinen. Industrial rockia, näyttäviä kostyymeja, makaabereita taustakuvia, pyroja ja yleisön yläpuolella lipuvia jättimäisiä palloja(?) – mitäpä sitä muuta mahtipontiseen show’hun tarvitseekaan. Ilta oli sopivasti ehtinyt pimetä, joten biisien kauhuleffamainen tunnelma pääsi oikeuksiinsa. Rob lateli hittiä hitin perään, mm. ”Superbeast”, ”Sick Bubblegum” ja ”The House of 1000 Corpses”-biisit, viimeisin samannimisen leffan soundtrackiltakin löytyvä groovaava kipale sai ihmisten tanssijalankin vipattamaan, mikä oli kieltämättä vaikuttava näky sillä yleisömäärällä. Kovan settilistan päätti tietenkin legendaarinen ”Dragula” ja ihmiset menivät sanalla sanoen sekaisin. Ainutkertainen kokemus, Robia kun ei käsittääkseni tavata ainakaan liian usein Euroopankaan kamaralla.
Hyvillä mielin tein leirintäalueelle lähtöä, kunnes taivaalla välkkyvät ilotulitukset keskeyttivät aikomukseni. Vähän niin kuin spektaakkelia spektaakkelin perään. Kaikin puolin hyvä päivä.
Sunnuntai
Mainos päättyy
Viimeisenä päivänä tukala kuumuus näytti taas kyntensä. Koko ajan oli sellainen tunne, että mustat maiharini syttyvät tuleen millä hetkellä hyvänsä tai muuten vain pökerryn ilman ennakkovaroitusta. Muu festivaalikansa vaikutti myös silminnähden väsähtäneeltä bändien innostamisesta huolimatta, sillä jokainen tuntui vain odottavan että aurinko laskisi päälavan taakse langettaen näin edes jonkinlaisen varjon. Varjoalueita kun oli aukealla pellolla valitettavan vähän eikä niitä järjestäjienkään puolesta ollut kovin paljoa tarjolla.
Päivä alkoi kääntyä jo alkuillan puolelle kun brasilialainen groove/thrash metal-jätti Sepultura aloitti soiton päälavalla, ja näihin aikoihin myös yleisö alkoi piristyä, mikä ilahdutti heitä huudattanutta Derrick Greenia. Tukka heilui ja pitti pyöri, ja vaikka itse en tuotantoa juuri tunne, niin pakkohan se oli moshailla mukana. Viimeisenä soitettu ”Roots Bloody Roots” sai osakseen erityisen paljon suosionosoituksia ja riehumista. Monelle tämä oli selvästikin odotettu keikka ja meno maistui kyllä meikäläisellekin.
Brasilian tuulahduksen jälkeen vuorossa oli kylmänraakaa black/death metal-mättöä Puolasta. Behemoth olisi sopinut ainakin musiikin puolesta paremmin vähän hämyisämpään klubiympäristöön, mutta menihän tämä ensimmäinen heidän koskaan näkemäni keikkansa näinkin. ”Blow Your Trumpets Gabriel” aloitti keikan, ja instrumentaaliosuuksien aikana laulaja Nergal antoi pistävän ja sielun lävistävän katseensa kiertää yleisön ja toimittajien yli. Soundi toimi kuten melkein kaikilla muillakin keikoilla tähän mennessä ja päästi veitsenterävän kitaroinnin hienosti oikeuksiinsa. Majesteettinen ”At the Left Hand ov God” oli puhdasta euforiaa. Behemoth kuuluu aivan oikeutetusti niihin bändeihin, joka pitää nähdä edes kerran elämässään.
Illan ja samalla koko festivaalin pääesiintyjä, brittiläinen rocklegenda Motörhead laittoi paikat pähkinöiksi. Bändin oli määrä esiintyä kyseisillä karkeloilla jo viime vuonna, mutta keikka peruttiin, niin ennenkuulumattomalta kuin se kuulostaakin, Lemmyn sairastapauksen vuoksi. Yhtye kuitenkin lupasi tulla vetämään keikan seuraavana vuonna, ja näin myös tapahtui. En voi sanoa olevani mikään kovan luokan fani, mutta oli hieno tunne todistaa tämäkin bändi viimein livenä. Synkistelevä ”Lost Woman Blues” oli henkilökohtainen keikan kohokohta, samoin kuin ”Doctor Rock” ja samassa yhteydessä Mikkey Deen x-minuuttinen rumpusoolo, joka sai yleisön lähes hypnoottiseen tilaan. ”Ace of Spades”- ja ”Overkill”-klassikot kruunasivat koko komeuden rökittäen niskoja kunnolla loppuun saakka.
Mainos päättyy
Finntroll oli koko festarin ainoa suomalaisedustus, joten jo pelkästään sen takia päätin käydä keikkaa ainakin vilkaisemassa. Uusin albumi ei ollut saanut minua kovin vakuuttuneeksi tähän mennessä, mutta mielipide kyllä muuttui keikan aikana. Blodsveptilta kuultiin ainakin ”När Jättar Marschera”, yleisö rokkasi ja tanssi mukana minkä kerkesi. Ikisuosikki ”Trollhammarenkaan” ei luonnollisesti jäänyt unholaan ja sai myös arvoisensa aplodit ja tanssit osakseen. Viime keikasta olikin kyllä päässyt vierähtämään muutama vuosi, joten oli korkeakin aika revanssille, vaikka lyhyt setti ei niin laajaa palettia tarjonnutkaan, kuin normaalisti.
Trollien jälkeen soittanut portugalilainen Moonspell sen sijaan oli minulle ennestään vain nimeltä tuttu, mutta ainakin ensimmäiset kolme biisiä olivat niin outoa junnausta, että päätin siinä vaiheessa olevan virvokkeenhakureissun aika. Kun ei aukea, niin ei vain aukea.
Tässä vaiheessa iltaa alkoi festivaalialue ammottaa jo tyhjyyttään, mutta muutamat sinnikkäät jäivät kanssani vielä katsomaan Bathory-tribuuttia Twilight Of The Gods:a. Yleisökadosta huolimatta bändi hoiti tonttinsa kuten kuuluukin, eeppisen täysillä ainakin niiden ensimmäisten biisien ajan, jotka itse seurasin. Huonosti nukutun yön jälkeen alkoi kuitenkin väsymys ilmoittaa tulostaan, joten oli aika siirtyä höyhensaarille.
Summa summarum: Painajaismaisen alun jälkeen kaikki kääntyi parhain päin. Hyvästä soundista saatiin nauttia oikeastaan koko festarin ajan, järjestelyt toimivat pääosin hienosti ja ihmisilläkin näytti olevan kivaa. VIP-leirintäalue sijaitsi kyllä kummallisen kaukana festivaalialueesta, vaikka hyvät puolensa siinäkin oli. Esimerkkinä se, että meteli kantautui alueelle öisin vain vaimeasti, joten ainakin teoriassa yönsä sai nukkua melko rauhassa, kuka sitä arvostaa. Kaiken kaikkiaan hyvin vietetty viikonloppu takana.
Teksti ja kuvat: Ida Korkiakoski