Kuuleeko Houston? Meillä on ongelma! Teksasista puhaltaa taas astraalia pölyä. White Zombien, Ugly Kid Joen, Sacred Reichin, Dream Theaterin, Helmetin ja Life Of Agonyn kaltaisten jenkkibändien vanavedessä 1990-luvun ajan laajempaakin kulttisuosiota rakentanut syvän etelän velmu, vaihtoehtoinen cross over- /thrash-yhtye Galactic Cowboys on laskeutunut keskuuteemme hyvin luomusti tuotetulla paluualbumillaan pitkän tauon jälkeen. The Beatles -tyyppistä stemmalaulelua progressiivisilla elementeillä kuorrutettuun, kekseliääseen thrash metalliin naittavalle teksasilais-viisikolle ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka oma homma tulee hoitaa. Yhtyeen kulta-aikoina suurempaan suosioon pääseminen kuitenkin tyssäsi tuolloin vallinneisiin raskaan musiikin trendivirtausten epäsuotuisiin sattumuksiin, kun Nirvanan kaltaiset, meluisat kellaribändit ampaisivat samoilta levy-yhtiöltä ohi maailman musiikkitaivaalle, jopa Galactic Cowboysiakin selkeästi heikommista lähtökohdista. Loppujen lopuksi yhtyeen ura tyrehtyi vuosituhannen vaihteen jälkeen julkaistuun, ysärin alun tuotantoon verrattuna varsin kesysti ja siihen maailmanaikaan trendikkäästi rockaavaan ”Let It Go” -albumiin. 17 vuotta tuota tuotosta myöhemmin Galactic Cowboys palaa takaisin varsin keskitien albumilla. DIY-meiningillä tuotettu paluualbumi ei potki ajan kuva ja fasiliteetit huomioon ottaen läheskään niin vimmaisesti, kuin yhtyeen Geffen-aikoina tuotetut ysäri-albumit. Järjestyksessään yhtyeen seitsemäs pitkäsoitto ei tarjoile juuri mitään uutta ja ihmeellistä. Lehdistötiedotteessa yhtyeen jäsenistö intoilee kuitenkin paluulevystään täysin palkein. Kaikesta näkee, että miesten sydän sykkii edelleen perinnetietoiselle, funkisti keinuvalle, melodiselle, taidokkaita laulustemmoja viljelevälle ja kipakalle vaihtoehtometallille, mutta jokin olennainen polte tuntuu uudesta kokonaisuudesta puuttuvan.

Albumin avausraita, ihan ensimmäinen kirjoitettu GC -biisi (1989) koskaan on perinteisempään heavy metalliin kallellaan oleva perus-hevibiisi ”In the Clouds”, joka etenee Dio:lta tutun omaisella, uhkaavan verkkaisella laukkakompilla. Machine Headilta lainatulla huiluääni-vetoisella riffillä rokkaava singlebiisi ”Internal Masquarade” ei oikein tunnu lähtevän lopulliseen lentoonsa missään vaiheessa. ”Blood In My Eyes”:n groove-metalli -jauhanta ottaa jo hieman tuoreempaa tuulta siipiensä alle, nousten albumin parhaimmistoon. Ehkä maailman tylsimmällä ja puhki kulutetuimmalla, D-luokan intro- ja kertosäeriffillä pilattu ”Next Joke” tamppaa Sixx A.M.:n ja Killing Joken elementeillä, ja saa ensimmäistä kertaa kuuntelijan pohtimaan yhtyeen paluun agendaa ja mielekkyyttä. Vaikka olennainen osa Galactic Cowboysia on aina ollut mukautumiskyky ajankuvan mukaisiin ja vallitseviin musiikillisiin piirteisiin, tämän kaltaiset ”leikkaa ja liimaa”-tyylin sovitusratkaisut vaikuttavat yhtyeen osaamis- ja kokemustaso huomioon ottaen valitettavilta rimanalituksilta. Meininkiä ei ratkaisevasti paranna puuduttavan tylsällä riffillä ja puolikompilla säkeistöt läpi takova ja Alice In Chainsin Layne Staley-vainaan tunnistettavimpia laulustemmamelodioita apinoiva ”Zombies”. ”Drama” puolestaan kierrättää varsin toimivaan mutta yllätyksettömään ysärin post-grunge-riffittelyyn yhdistettynä viime vuosikymmenen lopun Disturbedista muistuttavia, juustoisimpia rockradioystävällisiä melodiakiertoja.

”Amisarewas”, groovaava voimaballadi on levyn ensimmäinen biisi, joka tuntuu kantavan yhtyeelle ominaisen tunnistettavilla, tuoreilla elementeillä. Leijuva tunnelma ja miellyttävän harvasointuinen kitaramaalailu edustaa päivitettyä Galactic Cowboysia parhaimmillaan. Raikkaasti thrashaavassa, anteeksipyytelemättömässä räpäytyksessä ”Hate Me”, GC alkaa jo löytää ominta rankemman käden itseään. Näiden ryhtiliikkeiden jälkeen tamppaava ”Losing Myself” tuoksahtaa sitten jo halvalla tuotetulta Kornilta, ja ”Agenda” puolestaan tyhjäkäyvältä Suicidal Tendencies -standardilta, kuorrutettuna valjulla ysäripoikabändikertsillä. Varsinaisen albumin päättävästä nimikkokappaleesta kehittyy assosiaatio American Head Chargesta soittamassa Bluria. ”Long Way Back To The Moon” on vaivihkaa, vasta useiden kuuntelukertojen jälkeen kunnolla aukeava veto, jonka grooven laahaavuus tosin verottaa aavistuksen biisin toimivuutta. Albumin bonusraidoista ”Believing The Hype” olisi sopinut hyvin korvaamaan jonkin albumin heikommista, varsinaisessa kappalelistassa olevista biiseistä.

Kokonaisuutta katsellen, 17 vuoden hiljaiselon jälkeen Galactic Cowboysin paluulevy tuntuu jokseenkin väkisin kasaan pykätyltä, väsyneeltä ja jälkijättöiseltä. Pääosin ysäriaineksista kasattu, ja kuluvan vuosituhannen valtavirran metallibändeiltä lainailevilla ideoilla kuorrutettu lopputulos luomulla (lue: halvalla) tuotannolla toteutettuna saattaa näyttää paperilla autenttiselta albumikonseptilta. Käytännössä nämä eivät kuitenkaan ole yhteen ynnättynä kovinkaan toimiva kombinaatio. Paluualbumilla biisien oivaltavat ideat ja into ovat Galactic Cowboysin ammattitaito ja potentiaali huomioon ottaen vähissä. Kappaleiden tempot ovat turhankin maltillisia. Biisit ovat kiltisti klikkiin soitettua, AOR-vivahteista mukavuusaluemetallia, eikä niistä välity sen paremmin vaarallisuuden tunnetta, vimmaa kuin kiimaakaan. Galactic Cowboys oli joskus edelläkävijä kokeellisen thrashin marginaalissa. Nyt tämä innoittaja peesaa nuorempia, itse innoittamiaan bändejä. Matka takaisin kuuhun on varmasti pitkä, jos meno ja asenne on tätä tasoa mitä GC:lla nyt. Onko tämä kaikki ainoastaan iän mukanaan tuomaa rauhoittumista, kypsymistä vai onko yhtye palannut ainoastaan nostalgisoimaan, vaikeaa sanoa.

6½/10