Garbagen paluu herätti nostalgian tunteita (ja vilunväreitä)

Voi Shirley Manson… Tätä keikkaa oli odotettu. Kun bändin edellisestä näkemisestä on vierähtänyt 27 vuotta – vuonna 1999 Helsingissä – oli paluu Garbagen maailmaan täynnä sellaista odotusta, jota pitkä suhde musiikkiin voi synnyttää. Muistikuvani tuosta Helsingin keikasta (tai sitä edeltävästä Provinssirockin vierailusta) saattavat olla ajan saatossa hämärtyneet, mutta maanantai-illan herättämät tunteet olivat sitäkin kirkkaampia. Myös Manson palasi puheissaan menneisyyteen muistellessaan bändin vuoden 1998 [sic] Helsingin keikkaa. Manson muisteli lämmöllä – ja ripauksella rock-historiaa – sitä, miten tuolta Suomen-reissulta matka jatkui Venäjälle, jossa bändin kamat varastettiin.

Uusi materiaali puolustaa paikkaansa, mutta klassikot tekevät keikan

Ilta käynnistettiin kahdella uudemmalla kappaleella ”There’s No Future in Optimism” ja ”Hold”. Vaikka uudempi materiaali oli ripoteltu taitavasti pitkin iltaa, eikä se missään nimessä tuntunut täytteeltä, on vanhan liiton fanille bändin ensimmäisen ja toisen albumin materiaali se, mikä sytyttää sen suuren sisäisen roihun. Kappaleet ovat niin järkyttävän vahvoja, että ne tuntuvat edelleen uusilta ja ajankohtaisilta.

Mielenkiintoisena live-sovituksellisena huomiona on todettava, että osa kappaleista alkoi levyversioihin verrattuna poikkeuksellisesti, jolloin ne tunnisti kunnolla vasta kertosäkeessä. Musiikillisesti bändi soi upeasti, ja erityiskiitos on annettava miksaukselle. Kiertuebasistin soitto oli miksattu todella hyvin etualalle. Osassa kappaleista basso tuntui rinnassa asti ja toi soundiin mahtavaa syvyyttä tuli se sitten täysin livenä tai osittain nauhoilta tuettuna.

Vielä ei ole esiripun aika laskeutua

Lavan dynamiikka oli selvä. Se oli mallia ”Shirley Manson ja pojat”. Muu bändi sai jäädä tyylikkäästi taustalle keskittymään puhtaasti soittamiseen ilman sen suurempia taustalaulurooleja. Manson sen sijaan otti lavan haltuunsa täydellisesti. Hän teki musiikista sen elävän, välittyvän asian, jota tultiin katsomaan. Teoreettisesti hyvät biisit muuttuvat lihaksi ja vereksi vasta silloin, kun lavakarisma on Mansonin luokkaa.

Keikan puolivälin paikkeilla Manson kertoi yleisölle tarinan ”No Gods No Masters” -levyn promootiokiertueelta. Tuolloin 54-vuotiaalta laulajalta oli kysytty, joko hän on miettinyt eläköitymistä. Kysymys oli vetänyt Mansonin sanattomaksi. Eilisen perusteella viesti oli selvä: niin kauan kuin henki pihisee, tulee hän toimittamaan musiikkia maailmalle. Eläkevuodet saavat [todellakin] odottaa.

Iltatuhru ja merituuli tekivät tehtävänsä

Ulkoilmakeikan kuunteleminen on omassa ympäristössään aina hieno mutta toisinaan haastava kokemus. Parkkeerasin ennen keikan alkua suht lähelle lavaa viheriöivälle rinteelle, josta näki ja kuuli kaiken erinomaisesti. Tunnelma oli lämminhenkinen – kuin vanhat ystävät vuosien varrelta olisivat kokoontuneet yhteen kuuntelemaan hyvää musiikkia.

Pari kappaletta ennen encorea, jossakin ”When I Grow Up:in” ja ”Push It:in” välissä, päätti Suomen kesäkuun ensimmäinen päivä kuitenkin muistuttaa olemassaolostaan. Kylmyys hiipi luihin ja ytimiin niin armottomasti, että oli pakko siirtyä aurinkolasit nokalla alueen takaosan suojiin. Se oli sääli, sillä sieltä käsin näkyvyys katosi nollaan, soundi puuroutui, ja encorena kuultu loppuhuipennus jätti hieman haikean maun. Oli kuitenkin suorastaan historiallista kuulla livenä bändin kenties suurin klassikko ”I’m Only Happy When It Rains” – kappale, jonka bändi esitti Suomen illassa 1002. kerran urallaan. Kokonaisuutena ilta jäi vahvasti plussan puolelle. Garbagen sydän sykkii yhä vahvasti, ja I ❤️ Garbage.

Kappalelista:

1. There’s No Future in Optimism
2. Hold
3. Empty
4. I Think I’m Paranoid
5. Stupid Girl
6. Right Between the Eyes
7. Vow
8. No Horses
9. It’s All Over but the Crying
10. Have We Met
11. Control
12. Chinese Fire Horse
13. Boys Wanna Fight
14. Cherry Lips
15. When I Grow Up
16. Push It
17. The Day That I Met God

Encore:

1. Special
2. Only Happy When It Rains