Gene Simmonsin mukaan musiikkibisneksen tilanteen takia ei tule seuraava The Beatlesia
KISS-yhtyeen basisti ja laulaja Gene Simmons on avannut näkemyksiään musiikin merkityksestä, rockin asemasta ja siitä, miksi rap ei hänen mukaansa kosketa häntä samalla tavalla kuin klassinen rock. Simmons puhui aiheesta Legends N Leaders -podcastissa, jonka juontaa Ben Weiss.
Kysyttäessä KISSin musiikillisesta ja kulttuurillisesta relevanssista, Simmons vastaa:
”Minua ei kiinnosta. Otit juuri esiin aiheen, josta en voisi vähempää välittää… On olemassa ’suosio’ ja sitten sanat kuten ’relevanssi’. Kuka määrittelee relevanssin? Kriitikotko? Mitä se sana edes tarkoittaa? Miten jostain tulee relevanttia? Kuka sen päättää? Vai onko kyse amerikkalaisesta ihanteesta: kansalta, kansalle, kansan puolesta. Ensimmäiset sanat ovat ’me, kansa’. Se on minulle relevanssia… Se, että esimerkiksi Iron Maiden ei ole Rock And Roll Hall Of Famessa, vaikka he myyvät stadionit loppuun, mutta Grandmaster Flash on.”
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy
Simmons kertoi käyneensä aiheesta keskustelua Ice Cuben kanssa ja painotti, ettei hip hop -musiikki yksinkertaisesti resonoi hänessä henkilökohtaisella tasolla.
”Ice Cube ja minä kävimme tästä edestakaista keskustelua, ja hän on fiksu tyyppi ja arvostan sitä, mitä hän on tehnyt. Se ei vain ole minun musiikkiani. En tule getosta. Se ei puhu minun kieltäni. Olen sanonut monta kertaa julkisesti, että hiphop ei kuulu Rock And Roll Hall Of Fameen, aivan kuten ei ooppera tai sinfoniaorkesteritkaan. Miksi New York Philharmonic ei ole Rock And Roll Hall Of Famessa? Koska sen nimi on Rock And Roll Hall Of Fame. Mutta hän vastasi, että kyse on rock’n’rollin hengestä. Hyvä on. Sitten Ice Cube ja Grandmaster Flash ja nämä kaikki ovat Rock And Roll Hall Of Famessa. Haluan vain tietää, milloin Led Zeppelin pääsee Hip-Hop Hall Of Fameen. Ai ei voi? Oikeastiko?”
Simmons jatkoi vertaamalla hip hopia ja rockia musiikillisesta näkökulmasta ja korosti rock-sävellysten monimutkaisuutta.
”Musiikissa on nimilaput siksi, että ne kuvaavat lähestymistapaa. Suurimmaksi osaksi rap ja hiphop ovat puheeseen perustuvaa taidetta. Taustalle laitetaan biitti ja joku keksii musiikillisen fraasin, mutta se on verbaalista. On melodioita, mutta pääasiassa se on sanoja ja riimittelyä. Tiedän, että Eminem osaa räpätä todella nopeasti. Toivotan hänelle menestystä. En vain välitä siitä. Se ei puhuttele minua. Sanojen ja musiikin yhdistäminen ja niiden sovittaminen on paljon monimutkaisempaa.”
Hän nosti esiin myös sen, että yksinkertaisen mutta ajattoman kappaleen kirjoittaminen on kaikkein vaikeinta.
”Vaikeinta on kirjoittaa yksinkertainen, mieleenpainuva kappale. Paljon helpompaa on tehdä EDM-musiikkia. Ja minä muuten pidän siitä. Rakastan kaikkea, mikä tekee ihmiset onnellisiksi. Mutta lahjakkuuden näkökulmasta… Ei ole olemassa Skrillexin tribuuttibändejä. Kukaan ei coveroi niitä kappaleita. Ja kun menet EDM-keikalle, rakastan intohimoa ja faneja, jotka vetävät kamaa ja tekevät mitä tekevät. En ole koskaan ollut pilvessä. Olet 19-vuotias, yrität päästä panemaan etkä pysty muodostamaan lausetta. Sitten otat jotain ja yhtäkkiä olet sujuva. Ymmärrän rituaalin. Se on heimokulttuuria. Mutta ei ole autotallibändejä, jotka sanovat: ’Swedish House Mafia teki tämän, yritetään tehdä siitä oma versio.’ Kukaan ei tee niin.”
Kysyttäessä, mitä mieltä hän on nykymusiikin tilasta, Simmons vastasi kaksijakoisesti: lahjakkuutta on, mutta ala itsessään on hänen mukaansa ongelmissa.
”Mielestäni se on upeaa. Olen nähnyt uskomattoman lahjakkaita ihmisiä, mutta surullisinta on ala, bisnes. Sitä on aina kutsuttu musiikkibisnekseksi. Tyhmät, hipit, sosialistit ja kommunistit luulevat, että se on vain musiikkia. Ei ole. Jo renessanssiajalla klassiset säveltäjät selvisivät vain, koska heillä oli tukijoita.”
Simmonsin mukaan suurin ongelma on se, ettei uusilla artisteilla ole enää mahdollisuutta kehittyä.
”Suurin ongelma on, ettei seuraavalla Beatlesilla tai Elvis Presleyllä ole mahdollisuutta, koska levy-yhtiöt eivät anna ennakkoja. Ei ole bisnestä. Fanit lataavat musiikkia ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi, joten muusikot eivät saa korvausta taiteestaan.”
Lopuksi Simmons vertasi menneitä vuosikymmeniä nykypäivään ja pohti, miksi nykyaika ei ole synnyttänyt samanlaisia ajattomia artisteja kuin aiemmin.
”Vuodet 1958–1988, se on 30 vuotta. Elvis Presley, Beatles, Hendrix, Rolling Stones, Pink Floyd – musiikki resonoi yhä valtavasti. Beatles sai juuri taas ykkössijan. Mukana ovat Bowie, Prince, Motown, AC/DC, Aerosmith, me itse. Mutta vuodesta 1988 tähän päivään – missä ovat Beatles? Missä on Hendrix? Missä on se mullistava artisti? On suosittuja artisteja. Taylor Swift on ehkä kaikkien aikojen suosituin. Mutta se ei muuta mitään. Uudet bändit eivät sano: ’Tehdään kymmenen Taylor Swift -tyylistä kappaletta.’ Baaribändit soittavat ’Freebirdin’ ja ’Satisfactionin’. Ne kestävät aikaa.”
Simmons päätti ajatuksensa viittaamalla viraalihitteihin.
”Tiedätkö, mikä on kaikkien aikojen suurin kappale? ’Gangnam Style’. Miljardeja kuuntelukertoja. Se oli valtava. Mutta muuttaako se mitään? Ei. Se on kuin sokeria. Saat hetkellisen energiapurkauksen, ja sitten se on ohi. Hyvin harvat asiat jäävät luihin ja ytimiin.”


