Suomalaiseen tapaan kuuluu omien saavutusten vähättely, vaikkei niitä olisi omin kätösin edes tehnyt. Kunhan vain jostain tunnistaa itsensä tai paikkansa maailmassa, aina löytyy jotain parantamisen varaa. Musiikissa tämä tarkoittaa sitä, että suomalaisessa musiikissa on aina jotain vikana: oli se sitten jokin yksityiskohdan vajavaisuus tai yleisilmeen vaatimattomuus, mikään ei tunnu ikinä yltävän kansainväliselle tasolle. Viime kädessä riittää teilaukseksi jo sekin, ettei vain nyt itselle kolahda. On sentään ainakin yksi yhtye, jonka nostaisin korkealle tasolle ilman, että edes vedän kotiinpäin: jyväskyläläinen Ghost Brigade. Vakuuttavan debyyttialbumin ”Guided By Fire” jälkeinen kakkosalbumi ”Isolation Songs” oli täydellisyyden rajan hipelöintiä, ja voittokulkua jatkoi kolmen vuoden takainen ”Until Fear No Longer Defines Us”. Riittäisikö siis edes se, ettei ”IV – One with the Storm” olisi pettymys?

Voi ja ääh, ensikuulemalta levy ei vain jaksa sytyttää. Kamalinta on se, ettei oikein osaa sormella osoittaa, mikä tässä nyt mättää. Olenko viimein tottunut jo liian hyvään enkä enää saa mistään mitään irti tai tunne sytytystä puseron sisällä, vai onko yhtyeeltä nyt oikeasti tullut se välitekelelevy? Pitääkö ensin ilmestyä paska levy, että pystyy nauttimaan seuraavasta ylistyssanat suupielistä valuen? Tulee jo vaihe, että albumin kuuntelukertojen määrää laskiessa pitää vaihtaa seuraavan käden sormiin. Ahdistus kiipeää puseroon, siihen samaan, josta se sytytyskin puuttui. Puskee pakkopullan ja yliyrittämisen makua tämän arvostelijan pakkomielteeseen pitää tästä levystä.

Istahdan bussiin kotimatkalle pois kauas rakkaani luota. Ikävä ja etäisyys alkavat puskea vatsanpohjaan ja kurkunpäähän fyysistä pahaa oloa, meinaa olla pitkätukalla itkusssa pitämistä. Eihän sitä nyt ruuhkabussissa sovi alkaa itkua vääntää, hyh! Panen siis levyn soimaan. Alan miettiä elämääni, sen mennyttä ja tulevaa. Viimeinen kappale loppuu, ja pistän vielä kerran levyn soimaan. Mitä helvettiä? Nythän tämä toimii! Jokainen biisi pyyhkii aivolimoilta huolet kuin ensilumet tuvan kynnysportailta ja rakentaa sydämeen pesän, jonne kääriytyä suojaan kylmyydeltä. Mies nauttii!

Halusin kirjoittaa tämän oksettavan imelän sepustuksen vain sen takia, että joskus musiikkia ei voi tunkea väkisin kurkustaan alas vaan välillä täytyy vain antaa musiikin tulla luokse ja kaivautua sisään kuin nälkäiset madot kalmakkaan ruumiiseen. Yhtye näyttää onnistuneen jälleen tekemään levyn, jonka puusta pudonneet hedelmät kantavat pitkälle tulevaisuuteen. Sen puun kantavina voimina ovat luihin asti puhaltava tummanpuhuva tunnelma, Manne Ikosen kauniisti soljuva puhdas laulu ja tasaisen voimakkaasti puhkuva räkäinen karjunta ja viimeiseen pisaraan asti lypsetyt lead-kitaramelodiat, jotka yleensä nostavat siipensä kappaleen loppupuolella kuljettaen biisin kauniisti viimeiseen tahdinlyöntiin kuin haikara vauvan nyytissään. Heikkoa lenkkiä yhtyeessä ei ole, vaan jokainen osa-alue musiikissa tukee ja ravitsee toistaan.

Entäs ne kappaleet? ”Wretched Blues” on onnistunut valinta levyn ripeähköksi lähtölaukaukseksi, ”Departures”-kappaleen hitaasti paahtuva aromi tekee sen kertosäkeestä entistä koskettavamman, ja samassa loisteessa kestävät myös ”Aurora” sekä rauhallisempi ”Disembodied Voices”. Mammuttimainen, kymmenminuuttinen ”Electra Complex” on yksi hienoimmista ja kokonaisvaltaisimmista teoksista yhtyeen historiassa, raskaassa vedessä tarpova ”Stones and Pillars” yllättää nätillä loppupuolen kitarasoololla, ja ”Anchored” ankkuroi kuuloaisteihin eikä irrottaudu korvavahoista. ”The Knife” lähtee levyn trailerivideoista tutulla rummun kalvon reunan kapuloinnilla, joka on hyvin pieni ja vaatimaton niksi, mutta silti hyvin tehokas ja mieleenjäävä keino antaa kappaleelle pieni lisä karmivuutta, aivan kuin se naputtelisi selkärangan nikamia. ”Long Way to the Graves” huvitti ensin, sillä sen halllitseva kitaramelodia tuo mieleen HIM:n ”When Love And Death Embracen” urku-ujelluksen. Se kuitenkin jättää nätin ja lohdullisen sivellinvedon albumille, ennen kuin sen päättää yllättävä suomenkielinen ”Elämä On Tulta”, joka hämmentäessään ihastuttaa.

Kuten sanottua, jos olisin tämän arvostellut suurten odotusten saattelemana parin kuuntelukerran jälkeen, en olisi kyennyt arvostamaan levyä niin paljon, kuin koen sen nyt ansaitsevan. Voisihan sitä kritisoida toisarvoisia sanoituksia, riskittömyyttä ja samassa tunnelmassa jääräpäisesti kahlaamisesta, mutta ne ovat tuuleen katoavaa merkityksetöntä kitinää näin tiukkaan pakatun, loppuun asti hiotun ja laadukkaan albumin edessä. Turha etsiä väkisin purnattavaa, jos pystyy ilman sitä nautiskelemaan elämän hienoista hetkistä. Sellainen on ollessa yhtä myrskyn kanssa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

10/10

Kappalelista:
1. Wretched Blues
2. Departures
3. Aurora
4. Disembodied Voices
5. Electra Complex
6. Stones And Pillars
7. Anchored
8. The Knife
9. Long Way To The Graves
10. Elämä On Tulta

www.facebook.com/ghostbrigade
www.nihilindustry.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä