Ghost, Dead Soul @ The Circus, Helsinki, 9.11.2015
Ghost on tällä hetkellä yksi maailman mielenkiintoisimmista metallibändeistä. Ruotsalaisten indiepoppareiden sivuprojektina alkunsa saanut haamupartio saavutti jo esikoisalbumillaan valtavirtasuosiota, ja sen jälkeiset kaksi levytystä amerikkalaiselle Loma Vista Recordingsille vakiinnuttivat yhtyeelle sen nykyisen aseman loppuunmyytyjen klubikiertueiden ja eurooppalaisten festivaalien vetonaulana. Kaksi vuotta sitten yhtye esiintyi loppyynmyydyssä The Circuksessa niin kuin nytkin, ja viimeistään tällä kertaa tämä 1 500 silmäparia vetävä yökerho Helsingin sydämessä oli Ghostille selvästi liian pieni areena.
Maanantai-iltaista rituaalia seuraamaan kokoontunutta seurakuntaa lämmitteli niin ikään ruotsalainen Dead Soul. Tämä elektronista ”doom-bluesia” soittava kolmikko ei ole kiertueella Ghostin kyydissä ensimmäistä kertaa, eli kemiat yhtyeiden välillä ovat selvästi kohdallaan. Yhtyeen lavakokoonpanoon kuuluu kaksi samplereilla varustettua kitaristia ja laulaja, jonka habitus muistuttaa erään nimeltä mainitsemattoman tv-sarjan päähahmoa. Tällaisena outolintuna Dead Soul sopi hyvin Ghostin lämppäriksi: musiikki oli pääesiintyjästä poikkeavaa, mutta elokuvamaisen tunnelmansa ansiosta se toimi hyvänä pelinavaajana naamioiduille saatananpalvojille.
Ghostin aloittaessa soittoaan kello lähenteli jo puolta kymmentä. Vaikka yleisö oli ehtinyt lievästi tuskastua odottamaan myöhästyneen keikan alkamista, oli kaikki anteeksiannettu ”Spirit”-avauskappaleen ensitahdeista alkaen. Yleisön bändiä kohtaan tuntema fanaattisuus oli aistittavissa jo kahden vuoden takaisella keikalla The Circuksessa, eikä liekki ole siitä mihinkään hiipunut. Yleisöprofiilissa Papa Emeritus -naamiot olivat jo lähes yhtä tavallisia kuin farkkuliivit, normaalin fiksusti pukeutuneista ihmisistä puhumattakaan. Kaikkien jakaessa saman omistautumisen Ghostia kohtaan voidaan sanoa, että ruotsalaiset ovat jälleen osanneet iskeä oikeaan
musiikilliseen kultasuoneen.
”Spirit” ei ehkä edusta Ghostin iskevintä osastoa, mutta jo heti seuraavaksi esitetty ”From the Pinnacle to the Pit” jykevine bassoriffeineen ja ujeltavine kitaramelodioineen vei keikkakansan lopullisesti mennessään. Niin bändi kuin yleisökin seisoo sataprosenttisesti uuden ”Meliora”-albumin takana, sillä se kuultiin keikalla kokonaisuudessaan loistavaa ”Deus in Absentiaa” lukuunottamatta. Myös edellinen levy ”Infestissumam” oli setissä vahvasti edustettuna kuudella kappaleella, joista parhaiten toimivat kestosuosikeiksi nousseet ”Year Zero” ja ”Ghuleh / Zombie Queen”.
Varsin kuvaavaa on, että yhtyeen kolmesta albumista se ensimmäinen, ”Opus Eponymous”, jäi Helsingin keikalla pahasti paitsioon. Levyltä kuultiin ainoastaan vuorenvarma ”Ritual” ja ”Con Clavi Con Dio”, jotka yhtye soitti perätysten setin alkupuolella. Esikoisalbumin aikaan aito mysteerin tuntu leijui vielä sakeana sumuna yhtyeen yllä, mutta identiteettivuotojen ja valtavirtaläpimurron myötä yhtye on alkanut keskittyä niin musiikissaan kuin keikoillakin vain ja ainoastaan viihdyttämiseen.
Setin selkeänä vedenjakajana toimi kaksikko ”Body and Blood” ja ”Devil Church”, joista ensimmäisessä sukellettiin yhä syvemmälle ulkomusiikillisen taiteen saloihin kahden nunnaksi pukeutuneen naikkosen jakaessa ehtoollisleipää ja -viiniä eturivin faneille. ”Devil Church” -instrumentaalin aikana paavi kävi vaihtamassa raskaan kaapunsa kevyempään pukuun, ja seuraavaksi soitettu ”Cirice” käynnisti neljän biisin mittaisen hittiputken. Siinä missä ”Year Zero” ja ”Absolution” edustavat perinteisintä Ghost-laatua raskassoundisella tarttuvuudellaan, oli ”He Is” -balladi väkevin todiste Ghostin musiikin vetovoimasta yli genrerajojen: niin farkkuliiviset pitkätukat kuin tyylitajuiset hipsterit lauloivat solistin mukana täydellä hartaudella rakkauslaulua saatanalle.
Ghost laajentaa määrätietoisin askelin (ulko)musiikillista ulosantiaan, ja tällä kertaa settiin oli mahdutettu myös yksi akustinen numero, ”Jigolo Har Megiddo”. Akustinen Ghost toimii erinomaisesti, eikä vähiten siksi, että laulaja Papa Emerituksen kyvyt pääsevät tällöin parhaiten oikeuksiinsa. Gigolo-teemainen kappale ei myöskään ole sopivuudeltaan pöllöimmästä päästä ”mies ja akustinen kitara” -tyyppiseen asetelmaan.
Mainos päättyy
Setin lopussa keikkahurmosta tasoitti ”Mummy Dust”, joka ei yhden koukun varassa olevana toimi sen paremmin levyllä kuin livenäkään. Viihdyttävä sen sijaan oli biisiä alustanut spiikkaus, ja niissä Papa Emeritus kunnostautui illan aikana muutenkin. Enimmäkseen jutut kuitenkin olivat sitä tasoa, että allekirjoittanut toivoi paavin hiljentyvän ja antavan musiikin puhua puolestaan.
Coveroimisen jalo taito luonnistuu yhtyeeltä jopa siinä määrin, että Roky Erickson -lainabiisi ”If You Have Ghosts” tarjoiltiin paraatipaikalla setin viimeisenä. Jälkiruokana tuli vielä encorena paikkansa vakiinnuttanut ”Monstrance Clock”, jossa keikan aloitusaikataulun paukkuminen näkyi ennakkohuudattamisen puutteena ja hieman hätiköitynä yhteislaulun heruttamisena.
Ghost on haastatteluissa toistuvasti painottanut visionsa kirkkautta ja sitä, kuinka maaliin saakka ei vielä ole päästy mutta askel askeleelta ollaan lähempänä. Tämän on saanut havaita niin yhtyeen levyillä kuin keikoillakin, ja tulevaisuudessa bändin seuraaminen tulee olemaan entistäkin mielenkiintoisempaa. Onkin täsmällisempää sanoa, ettei Ghost ole vakiinnuttanut asemaansa, vaan se kasvaa kohisten kiertue kiertueelta ja selvää on, että yhtyeen seuraava oma keikka Suomessa on jollain The Circusta huomattavasti suuremmalla alttarilla.