Glenn Hughes esitti Hyvinkäällä vahvaa purppuraista nostalgiaa ja klassikoita

Monet meistä ovat kasvaneet kuunnellen legendaarista englantilaista Deep Purple -yhtyettä, ja tänä iltana Hyvinkääsaliin paikalle saapuneet pitkän linjan fanit saivat todistaa jotakin todella erityistä. Glenn Hughes, rockin elävä legenda ja yksi Deep Purplen ikonisen kokoonpanon jäsenistä, toi lavalle annoksen aitoa vanhan liiton hard rockia ja bluesia. Ilta oli kunnianosoitus miehen yhtyeen riveissä viettämilleen vuosille 1973–1976, jolloin syntyivät monet klassikot, jotka elävät edelleen vahvasti rockin historiassa.

OUTRO

Oma ensikosketukseni Deep Purpleen tapahtui 1980-luvun alussa, kun pienenä poikana vierailin naapurieni luona. Mukaan tarttui muutamia äänitettyjä C-kasetteja, joilla soivat muun muassa Rainbow, Whitesnake ja tietenkin Deep Purple. Yhtyeen musiikki alkoi kuitenkin todella avautua vasta vuonna 1984 ilmestyneen Perfect Strangers -albumin myötä. Glenn Hughes tunnetaan parhaiten Deep Purplen basistina ja yhtenä laulajista vuosina 1973–1976, eli legendaarisen Mark III -kokoonpanon aikakaudelta. Vuonna 1974 julkaistulla Burn-albumilla Hughes soitti bassoa ja jakoi päävokalistin tehtävät David Coverdalen kanssa. Tuon klassisen kokoonpanon täydensivät Ritchie Blackmore (kitara), Jon Lord (koskettimet) ja Ian Paice (rummut). Albumi julkaistiin 15. helmikuuta 1974, ja siitä on vuosikymmenten aikana muodostunut yksi Deep Purplen tuotannon kulmakivistä. Sen musiikin voima ja tyyli ovat pitäneet levyn ajankohtaisena ja elinvoimaisena vielä tänäkin päivänä. Seuraavana vuonna ilmestynyt Stormbringer jatkoi samoilla linjoilla, yhdistäen hard rockin ja soulin vaikutteita rohkealla tavalla.

Ritchie Blackmoren lähdettyä Purplesta perustamaan Rainbow yhtyettä, miehen tilalle astui – sittemmin jo edesmennyt – Tommy Bolin. Yhtye julkaisi vuonna 1975 albumin Come Taste the Band. Se poikkesi jonkin verran edeltäjistään, mutta sekin on vuosien varrella noussut fanien keskuudessa arvostetuksi ja rakastetuksi klassikoksi.

HUGHESIN BÄNDI VUONNA 2025

Vuoden 2025 syyskiertueella Glenn Hughesin rinnalla soittavat Soren Andersen (soolokitara), Ash Sheehan (rummut) sekä bändiin vasta vähän aikaa sitten liittynyt kosketinsoittaja Anne Müller. Tanskalaiskitaristi Soren Andersen otettiin lavalle saapuessaan vastaan raikuvin aplodein. Alati hymyilevä virtuoosi soittaa keikoilla aidolla intohimolla, joka välittyy välittömästi yleisöön. Andersen on työskennellyt useiden rock-legendojen kanssa, kuten Mike Trampin, Joe Lynn Turnerin, Marco Mendozan, Tommy Aldridgen, Dave Mustainen sekä Eric Martinin ja Billy Sheehanin kanssa. Yhteistyö Hughesin kanssa on jatkunut jo lähes 20 vuotta, ja Glenn myös nosti asian kohteliaasti esiin bändin esittelyssä.

Birminghamista kotoisin oleva rumpali Ash Sheehan on soittanut aiemmin yhtyeissä Dead Sea Skulls ja The Twang. Ian Paicen tavoin vasenkätinen Sheehan esitti noin kymmenminuuttisen rumpusoolon, jossa mies kirjaimellisesti takoi jokaisesta rummusta ja pellistä irti kaiken mahdollisen. Koskettimien takana nähtiin minulle täysin uusi tuttavuus, Lisa Müller. Oli virkistävää nähdä naispuolinen soittaja esittämässä näitä ajattomia klassikoita. Anne pysyi keikan ajan uskollisena Deep Purplen tunnusomaiselle Hammond-soundille, mutta hänen soitostaan kuului ja näkyi vahva, monipuolinen tausta: klassinen musiikki, blues ja jazz sulautuivat upeasti yhteen. Purplen albumeilla koskettimet ovat aina olleet merkittävässä roolissa, ja Anne hoiteli tonttinsa tyylillä ja virheettömästi.

Keikka alkoi ”Stormbringer” albumin nimikappaleella. Alkuperäisellä versiolla sen lauloi David Coverdale, mutta Hughes on sittemmin sovittanut siitä sittemmin oman kuuloisensa versionsa. Biisi aloitti illan shown upeasti – yleisö lähti heti mukaan äänekkäästi. Lavalla ei nähty moderneja screenejä, vaan sitä koristi ainoastaan yksinkertainen taustalippu, joka kuvasi Hughesin vastikään julkaistun ”Chosen” -levyn kantta, Videot ja ylimitoitettu teatraalisuus puuttuivat, ja lavalla nähtiin vain bändin soittokamat sekä aitoa, suoraa rock ’n’ rollia tykittänyt tiukka rock bändi.

Seuraavat neljä kappaletta olivat kaikki ”Burn” -albumilta, ja niihin oli sisällytetty runsaasti pitkiä instrumentaaliosuuksia. ”You Fool No One” taisi kestää kaikkinensa yli 30 minuuttia ja se piti kitara ja rumpusoolojen lisäksi sisällään pätkiä mm. ”The Mule”, ”High Ball Shooter” ja ’Blues’ biiseistä. Pitkä kokonaisuus muistutti neliosaisen instrumentaalisinfonian rakennetta ja se tarjosi jokaiselle muusikolle reilun mahdollisuuden esitellä virtuoosimaisia taitojaan vieden yleisön välillä mukaansa lähes transsimaiseen tilaan vaihtelevien nopeiden, hitaiden ja keskitempoisten grooven ja rytmien myötä.

”Might Just Take Your Life” toi hienosti esiin Glennin aivan yhä aivan uskomattoman hienon lauluäänen, jota Soren ja Lisa tukivat hienosti taustalauluillaan. Soren esitteli biisin aikana myös erinomaista kitaratyöskentelyään, ja paikoin kappaleessa kuului jopa hieman funk-henkistä svengiä. ”Sail Away” käynnistyi Glennin raskassoundisilla bassokuvioilla ja sanoilla: “If you’re driftin’ on an empty ocean, with no wind to fill your sail. The future, your horizon, it’s like searching for the Holy Grail.” Yleisö lauloi mukana kertosäkeen: “Sail away tomorrow, sailing far away, to find it, steal, or borrow, I’ll be there someday.”

Mistreated oli illan ehdottomia kohokohtia ollen samalla yksi omista Deep Purple -suosikeistani. Kappaleen kuuleminen livenä nosti jälleen kylmät väreet iholle. Glennin voimakas, sielukas ja monipuolinen ääni on edelleen aivan omaa luokkaansa. 74-vuotiaanakaan hänen laulussaan ei ole minkäänlaisia merkkejä hiipumisesta – ehkä se johtuu miehen lähemmäs 60 vuotta kestäneestä urasta lukuisissa projekteissa, kuten Trapeze, Deep Purple, Black Sabbath, John Norum, Hughes-Turner Project, California Breed, Black Country Communion ja The Dead Daisies. Tietysti ei pidä unohtaa myöskään hänen pitkää soolouraansa, joka on jatkunut jo lähes viisi vuosikymmentä.

HUGHES MUISTELEE MENNEITÄ JA MEINAA LÄHTEÄ LAVALTA KESKEN KEIKAN

Illan aikana Glenn osoitti jatkuvasti vilpitöntä huomiotaan ja kiitollisuuttaan yleisölle. Mies osoitteli kädellään ihmisiä, taputti välillä sydäntään, lähetteli lentosuukkoja ja kiitteli yleisöä loputtomasti. Miehestä huokui koko illan ajan henkinen, hieman hippimäinen olemus, 70-luvun tunnelmaa henkivä tyyli ja siihen sopiva tukkatyyli ja kulunut nahkatakki. Lavalta kuultiin myös lukuisia tarinoita hänen monivaiheiselta uraltaan, jotka elävöittivät esitystä ja toivat yleisön lähemmäs artistin persoonallisuutta Parhaiten mieleen jäi hetki, kun mies muisteli Deep Purplen taannoista Hall of Fame -palkitsemista. Myös Hughes ja hänen vanha Purple-kumppaninsa David Coverdale olivat saaneet kutsun seremoniaan, ja siitä innostuneina he pohtivat yhdessä, että olisikohan mitenkään mahdollista, että itse Ritchie Blackmore esiintyisi tapahtumassa heidän kanssaan – edes yhden kappaleen, ’Burnin,’ verran. Ennen kuin asiaa pohdittiin pidemmälle, Hughes oli ehdottanut Coverdalelle, että hän kysyisi asiasta ensin Purplen nykykokoonpanolta, erityisesti vokalisti Ian Gillanilta. Gillanin vastaus kuului kutakuinkin: “Enpä usko, että moinen olisi mahdollista.” Tarina päättyi siihen. Blackmore ei lopulta saapunut tapahtumaan lainkaan, joten kaikki jäi pelkäksi toiveajatteluksi. Hughesin pointti tarinalle oli selvä: se olisi ollut upea, viimeinen mahdollisuus sekä faneille että bändille kokea materiaalia livenä alkuperäisten muusikoiden kanssa – ja juuri siksi tarina jäi mieleen.

Monet lähelläni istuneet lauloivat lähes jokaisen setin kappaleen mukana täysillä alusta loppuun. On hienoa nähdä, miten syvästi ihmiset elävät sellaisen musiikin mukana, joka on kulkenut monien elämässä mukana varmasti jo vuosikymmeniä. Itselleni, erityisesti ’Mistreatedin’ aikana kuultu soitto ja tulkinta, olivat omaa luokkaansa – ja biisin pidennetty versio oli tälläkin kertaa suorastaan mykistävä.

Setin lopussa yhtye esitti lopuksi kaksi kappaletta vuoden 1975 Come Taste the Band -albumilta: ’Getting Tighter’ – valtaosin instrumentaalinen kappale, jossa Ash räjäytti pankin rummutuksellaan ja koko bändi groovasi yhdessä vastustamattomasti kuin todistaen yleisölle, kuinka pirun taitavia muusikoita he kaikki lavalla ovat. ’Gettin Tigher” on muuten alkuperäiseltä mitaltaan 4 minuuttia 22 sekuntia, ja sen vuoksi päätin videoida sen muistoksi mukaan ja matkaan. No, tämän kertainen versio kesti kuitenkin kaikkinensa yi 13 minuuttia, joten siinä alkoi jo kädet vähän kuvatessa puutua.

 ’You Keep On Movin’ biisin pehmeä, jopa unenomaisen groove soljui etenpäin hienosti saaden hyvää lisäpotkua Lisan upeasta kosketinsoolosta. Biisin puolivälissä tunnelmaa kuitenkin häiritsi paikallinen, ehkäpä hieman liikaa ilolientä nauttinut henkilö, joka huuteli Hughesille törkeyksiä kappaleen hiljaisemmissa kohdissa. Vaikka Hughes ei varmasti ymmärtänyt kaikkea huutelijan älämölöä, se riitti ärsyttämään illan tähteä: hän keskeytti biisin yllättäen hieman lyhyempänä ja kuittasi kansainväliseen tyyliin huutelijalle: “What the fuck is this?” Saliin laskeutui hiljaisuus, ja Hughes poistui lavalta. Hetken näytti jopa siltä, että keikka olisi kokonaan ohi. Pienen odottelun jälkeen Hughesin kiertuehenkilökuntaan kuuluva kaveri astui lavalle ja ilmoitti, että jos paikalla oleva yleisö ei osaa kunnioittaa artistia asiallisesti, seurauksena tulisi olemaan nopea henkilökohtainen välienselvittely parkkipaikalla huutelijoiden kanssa. Tilanne kuitenkin rauhoittui, ja loppukeikka sujui ilman häiriöitä.

Ilta huipentui odotettuun encoreen – legendaariseen “Burn” -kappaleeseen. Yleisö sekosi sen aikana täysin, laulaen täysillä mukana ja nosten kätensä ilmaan Keikan lopuksi koko bändi asettui riviin lavan etuosaan, ja Glenn esitteli bändin saaden samalla isot suosionosoitukset. Hughes kirjaimellisesti imi kaiken yleisön energian ja kiitokset itseensä, eikä olisi millään halunnut poistua lavalta – hän pyysi ja sai moneen isää aplodeja ja huusi lopuksi: “I love you, Finland!” Tämä lähes kahden tunnin mittainen konsertti ja sen kahdeksan pitkää kappaletta tarjosivat taas kerran unohtumattoman illan. Se oli kunnianosoitus ikoniselle yhtyeelle ja sen yhdelle kultaiselle aikakaudelle, mutta se oli myös osoitus Glenn Hughesin huikeasta lahjakkuudesta. Ennen kaikkea se todisti, että Deep Purplen musiikki on ajatonta ja se tulee elämään vielä monien tulevienkin sukupolvien ajan.

YHTEENVETOA ILMAN PURPPURALASEJA

Nostetaanpa kuitenkin vielä esiin muutama muukin seikka. Hughes on bändeineen soittanut “Classic Deep Purple Live” -keikkojaan jo vuodesta 2017 lähtien. Itse olen tämän keikan todistanut livenä jo ainakin viiteen otteeseen. Kiertueen alussa setissä kuultiin muutamia ’pakollisia’ puhki soitettuja Purple klassikoita, kuten ’Smoke on the Water’ ja ’Highway Star’ mutta sittemmin ne ovat saaneet väistyä setistä. Hughesin nykyisillä Purple-keikoilla soitetaan ainoastaan hänen oman Deep Purple -aikakautensa materiaalia. Settilista on kuitenkin pysynyt lähes muuttumattomana jo vuosia, vaikka miehen kolmelta Purple-kauden levyltä löytyisi paljon soittokelpoista materiaalia, joita voisi tuoda uudelleen lavalle vaikkapa ihan kierrätysmielessä. Esimerkiksi kappaleet “Lady Luck”, “Lady Double Dealer”, “Soldier of Fortune” tai “This Time Around” sopisivat mukaan heittämällä.

Mutta jos yleisö edelleen nauttii ja saapuu Hyvinkään keikan tavoin edelleen sankoin joukoin keikkapaikoille, niin monta asiaa tehdään yhä oikein – sehän tässä bisneksessä on pohjimmiltaan tärkeintä. Toinen merkittävä seikka on, että Hughes bändeineen on jo pitkään ollut se vihoviimeinen taho, joka esittää näitä nimenomaisia klassikkobiisejä livenä. Tästä hän muistuttikin useaan otteeseen myös keikan aikana.

Ennen illan keikkaa tekemässäni haastattelussa Hughes teki myös selväksi, että tämä saattoi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun hän vetää tätä iänikuista Deep Purple -settiä. Lisää yksityiskohtia on luvassa, kun haastattelu julkaistaan lähiviikkojen aikana. Henkilökohtaisesti toivoisin kokevani seuraavaksi keikan , jossa Hughes esittäisi tuotantoaan koko pitkän uransa ajalta – tosin “Burn” lienee sementoituna ikuisesti settiin. Tällaisia kokonaisvaltaisempia settejä hän on itse asiassa jo esittänyt syyskuun alusta alkaneella The Chosen Years -kiertueella, pois lukien Suomi ja muu Skandinavia, joihin nämä keikat oli jo aiemmin myyty Purple-teemalla ja jotka tietyistä syistä jouduttiin järjestämään alkuperäistä myöhemmin. Mutta, Glenn Hughes, olet enemmän kuin tervetullut taas takaisin suomeen tuon The Chosen Years – kiertueen tiimoilta ihan koska tahansa.

SETTILISTA

Stormbringer
Might Just Take Your Life
Sail Away
You Fool No One / The Mule / Guitar Solo / Blues / High Ball Shooter / You Fool No One / Drum Solo / You Fool No One
Mistreated
Gettin’ Tighter
You Keep On Moving
Burn

WWW.GLENNHUGHES.COM