Glenn Hughes toi myrskyn muassaan – Kulttuuritalon illassa riemuittiin vanhan liiton hard rockista

Reilu kuukausi sitten 74 vuotta täyttänyt Glenn Hughes (ex-Trapeze, ex-Deep Purple, ex-Dead Daisies, Black Country Communion jne. jne.) kävi tekemässä viime vuodelta siirretyt keikat pohjoismaissa pienellä minirundillaan. Suomessa oli neljä keikkaa ja Norjassa muutama lisää. Tämä kiertue oli nimenomaan juhlistamassa Deep Purplen albumeita ”Burn”, ”Stormbringer” ja ”Come Taste the Band”, joiden kaikkien 50-vuotispäivää onkin syytä juhlistaa. Hughes puhuikin varsin ylistävään sävyyn noista albumeista, ja Deep Purple mk. III onkin yksi legendan parhaista kokoonpanoista. Kuten mies itse sanoi, tämä lienee viimeinen kerta, kun kuulemme näitä kappaleita alkuperäisen laulajan esittämänä ”with all due respect to David (Coverdale)”.  

Kulttuuritalo lokakuun ensimmäisenä perjantaina ei ollut kuin permannon osalta täysi, muuten olisi hyvinkin mahtunut lisää kansalaisia täyttämään paikkoja. Soittoaika oli klo 19.00, ja miltei samalla kellonlyömällä asteltiinkin jo lavalle. Varhainen soittoaika miellytti tietysti niitä, joilla oli matkaa tai muutakin tekemistä illalle, mutta tuntuipa se yllättävän joitakin, koska katsomoon tuli koko ajan ihmisiä ikään kuin myöhässä. Konsertin infossa oli kyllä alkamisaika, mutta se oli tällä kertaa ilman lämppäriä, joten kenties siinäkin syitä osin ihmetystä herättäneeseen alkamisaikaan.

Basisti-vokalisti-maestro Hughesin kanssa olivat tällä kertaa rummuissa Ash Sheehan, kitarassa Søren Andersen ja koskettimissa Lisa Müller. Kukaan soittajista ei jäänyt menneiden suurnimien varjoon, joskin täytettävät sappaat ovat mallia Ritchie Blackmore, Ian Paice ja Jon Lord, joten ilman täyskloonia tehtävä oli mahdoton. Erittäin ammattitaitoinen ja osaava bändi toki tämäkin iteraatio.

Setti käynnistyi ”Stormbringer”-kappaleella, ja heti oli huomattavissa, että Hughesin ääni oli melkoisessa tikissä. Toki tähän auttoi kohtuullisen reilu kaikulaitteen käyttö, jolla kiekaisut jylisivät Kulttuuritalon akustiikkaa hellien.

Seuraavina kuultiin ”Might Just Take Your Life” ja ”Sail Away”, jotka jatkoivat hyväksi havaittua linjaa funkimman hard rockin sanansaattajina. Hughesin ääni ja soitto olivat kovassa kuosissa, eivätkä taustavoimatkaan jääneet pekkaa pahemmaksi. Yleisökin alkoin olla hieman alkukankeudesta notkistunut, ja jopa istumapaikoilta noustiin varovasti joraamaan hetkittäin.

Ennen illan pisintä osiota, kappaletta ”You Fool No One”, kuultiin pidempää tarinaa California Jamin keikasta 1974. Niille, jotka eivät tarinaa tunne, referoitakoon seuraavasti: Koska Black Sabbath soitti lyhyemmän setin kuin piti, joutui Deep Purple aloittamaan esiintymisensä aikaisemmin, vaikka heille oli nimenomaan sovittu soittoaika auringonlaskun yhteyteen. Tämä ei miellyttänyt yhtyeen kitaristi Blackmorea, joka kostikin soittamalla vihaisimman keikkansa ehkä ikinä (toki Rainbow-keikka Münchenissä 1977 voisi mennä samaan kategoriaan, koska Blackmore roudattiin suoraan putkasta lavalle). Keikan aikana kyytiä saivat kitarat, konsertin kuvanneet kamerat ja lopuksi koko lavan suunnilleen tuleen sytyttänyt Blackmore. Jos löydätte jostain Deep Purplen California Jam 1974 -keikan, niin kannattaa katsoa, kuinka vanhan liiton hard rockia soitetaan kunnon showhengessä.

Hughesin versiossa ”You Fool No One” -biisistä myös rumpali Sheehan ja kitaristi Andersen saivat omat soolospottinsa. Rumpalin soolon alkaessa suurin osa ajatteli heti ”jaahas, pakollinen kusitauko-osio”, mutta he menivät metsään. Sheehanin soolo oli varsin riehakasta showta, josta tuli mieleen se heppu, joka soittaa ”Sharp Dressed Manin” rummuillaan aivan mielettömästi pelehtien. Taas siis ”etsivä löytää” -materiaalia selailijoille. Soolo oli hieman liian pitkä, mutta mikä tahansa rumpusoolo, missä kapula on kirjaimellisesti rumpalin sieraimessa hetken eikä biitti silti pysähdy hetkeksikään, ansaitsee olla olemassa.

Kitaristi Andersen oli opetellut Blackmore-lickit varsin uskollisesti. Soolossa ei kyllä ollut mitään showtemppua, mistä olisin erityisesti muistanut hänet. Tulee mieleen hyvän ystäväni Yngwien heitto: ”How can less be more? More is more!” siinä mielessä, että Andersenilla oli kova kiire johonkin, minne hänen ei pitänyt päästä alun perinkään. Eli tiluttelua ilman tunnetta, valitettavasti. ”Lazya” tuli pätkä, ”Blues” tuli liian hätäisenä sekin, ”High Ball Shooteria” huudettiin hetki. Miltei puoli tuntia keikasta syönyt ”You Fool No One” päättyi toki ansaittuihin suosionosoituksiin.

Ehkä tämä sai myös Hughesin vielä entistä iloisemmaksi ja hänen yleisölle toivottamansa ”I love your soul” sai vielä suuremman mittakaavan, kun ”Mistreated”-kappaleesta tuli sellainen versio, että kylmät väreet menevät vieläkin pitkin selkäpiitä. Aivan uskomaton laulusuoritus yhdistettynä täydelliseen luentaan täydellisestä hard rock -kappaleesta olivat kuin loppumatonta kirsikkaa kakun päälle.

“I’ve been losing……..myyyy………………….miiiiiiiiinnnnnnd”

Hughesin mielestä Purplen mk.III -albumien äänitykset hoidettiin jonkin linnan tyrmässä, joten biiseistä tuli erittäin hyviä siksi tai siitä huolimatta. Itse tietenkin tunnen tässä Blackmoren vaikutuksen, joka taitaa nykyäänkin asua Long Islandilla jossain keskiaikaisessa tyrmässä. Seuraavaa settilistan biisiä tuskin Blackmore olisi soitellutkaan, koska kyseessä on ehkä funkein riffi Purplen ajoilta: ”Gettin’ Tighter”, joka tuli nuorena kuolleen Tommy Bolinin sävellyskynästä. Aivan ei enää Hughesin ääni noussut samaan hurmokseen kuin ”Mistreatedin” aikana, mutta ammattimies on ammattimies.

Varsinaisen setin viimeisenä kuultiin hieno slovari ”You Keep On Moving”, ja koko keikan ajan taustalauluja hoitaneet bändikollegat saivat stemmat soimaan kauniisti. Kun saappaidentäytössä on taas kerran vastassa kulta-aikojen hunajakurkku Coverdale (ennen botoxeja, viinan ja röökin aiheuttamia äänenmenetyksiä jne. oletettuja selityksiä), niin ei voi olettaa, että voittaisi kisan kunniakkaasti.

Kulttuuritalo saikin tömistellä hetken ennen kuin encorea päästiin kuulemaan. Veikkaan, että itse havaitsemani pieni väsymys Hughesin äänessä teki tehtävänsä, ja teehetki kesti hieman kauemmin kuin yleensä.

Sitten saatiinkin ”Burn”, ja mitenkäs muutenkaan, bileet jatkuivat voitolla yöhön. Tai siis, Hughes kehotti kaikkia tulemaan lähemmäs ja suurin osa totteli, joskin kohteliaaseen pohjoismaalaiseen tyyliin kukaan ei kuitenkaan mennyt lavalle asti kokemaan sielujen ykseyttä. Versio oli uskollinen alkuperäiselle, niinkuin kaikki muutkin kappaleet, lähennellen termiä erinomainen. Samaa voi sanoa koko keikasta.

Miltei kaksituntinen show oli takana, ja kello oli silti vasta (tai jo) yhdeksän. Vielä oli koko ilta aikaa fiilistellä erinomaisen rokkikeikan jälkimainingeissa. Edes oletettu peukunkäyttäjä, joka ratikkapysäkillä halusi minun katsovan sisälle hänen ämpäriinsä, joka roikkui vastapöllityn pyörän sarvissa, ei siirtänyt fiilistäni negatiiviseen suuntaan. Kaikkihan tietävät, että kun tuijottaa tarpeeksi kauan ämpäriin, alkaa ämpäri tuijottaa takaisin!

Settilista:

1. Stormbringer

2. Might Just Take Your Life

3. Sail Away

4. You Fool No One / The Mule / Drum Solo / Blues / High Ball Shooter / Guitar Solo / You Fool No One

5. Mistreated

6. Gettin’ Tighter

7. You Keep On Moving

Encore:

8. Burn