Godsmack on saanut uransa aikana kiitettävän määrän paskaa niskaansa. Bändiä on pidetty tukkoisena, tasapaksuna ja nimeään myöten ummehtuneena jälkigrungeilijana. Lisäksi on alleviivattu sitä seikkaa, että kvartetti tyytyy napsimaan parhaat palat omilta vaikuttimiltaan eikä lisää keitokseen mitään omaa. Ja totta on, että Godsmack ei ole maailman omaperäisin tai moni-ilmeisin tapaus amerikkalaisella bändikartalla.

Motkotuksen ja laulaja Sully Ernan uskonnollisen suuntautumisen aiheuttaman polemiikin vauhdittamana orkesteri on myynyt sisältönsä rajoittuneisuuteen nähden käsittämättömät määrät levyjä. Vuosien saatossa räpätädit- ja sedät sekä kukkahatut ovat vähitellen hiljentyneet ja samalla myyntiluvut ovat olleet laskusuuntaisia. Johtuiko kovin suosio vain kriitikkojen nostamasta kovasta negatiivisesta metelistä ja muusta kohusta? Vastaavia esimerkkejä riittää, kun tarkastellaan raskaan (ja muun) musiikin historiaa.

”1000hp” osoittaa aiempaakin selvemmin, että puitteet ovat kunnossa, mutta sielu kumisee tyhjyyttään. Sully laulaa komeasti, siellä täällä vastaan tulee hyviä melodisia aineksia ja bändin potkussa on edelleen ainakin näennäistä voimaa. Tämä ei vain riitä hyvän tai loistavan kokonaisuuden aikaansaamiseksi. Esimerkiksi kitaraosastolta puuttuu kaikenlainen innovaatio. Riffittely on enimmäkseen haaleaa vaikutelaarista ammentavaa kaiuttelua ja pedaalilaudan polkemisella yritetään peittää ideaköyhyys. ”Nothing Comes Easyn” alkuun ja loppuun liimattu Metallican ”Orionin” kopioiminen on lähinnä törkeää.

Angstissa ei ole aitouden tuntua. Kun Erna möyryää ”FML” (Fuck My Life) biisillä elämänsä pilaamisesta, vaikuttaa Sully olevan lähinnä vittuuntunut siitä, että esimerkiksi vaippojen vaihtaminen tai kissan hiekkalaatikon siivoaminen ottaa aivoon ja kakkapyllyn peseminen välillä väsyttää. Oikeista vastoinkäymisistä kumpuavan kunnon raivon loistaessa poissaolollaan kaikki muuttuu yhdentekeväksi. ”1000hp” ei ole oikeasti raskas, rankka tai mitään muutakaan. Mainostettu paluu juurille lässähtää pahemman kerran.

Aiemmilla levyillä on ollut tarjolla loistavia biisejä, jotka ovat pompanneet esille ratkaisevasti tylsähköistä kokonaisuuksista. Nyt täkyjä ei saada aikaiseksi yhtäkään eikä Godsmackia taida auttaa tällä kertaa edes Sullyn ja Nikki Sixxin käymä mediasota, joka pohjautuu edellisen levyn nostattajaan ”Cryin’ Like A Bitch”. Myyntiluvut ovat olleet käsittämättömän heikkoja, kun vertaillaan käyrää laskusuuntaisuudesta huolimatta menestyksekkääseen historiaan. Ainoastaan levyn päättävä ”Turning To Stone” tarjoaa venyttelevää nyanssirikasta aallokkoa, jossa on mystiikkaa ja potkua. Kovin koukku kuitenkin puuttuu, eli pelastajaksi tuosta ei ole.

Turvansoiton sijaan olisi ehkä kannattanut keskittyä levyntekoon ja sävellystyöhön. Positiivista uutuudella on se, että läpinäkyvin Metallica / Black Sabbath / Alice In Chains / Pantera –plagioiminen loistaa poissaolollaan lukuun ottamatta jo mainittua varkautta. Kun tilalle ei tule kuitenkaan mitään uutta, jää jäljelle vain tyhjiö. Olisin halunnut kirjoittaa ennakkotiedot huomioiden positiivisen arvion röyhelöiden poistamisesta ja valittajien tyylikkäästä ohittamisesta. Se on tällä kattauksella mahdotonta. Tämä on vain ”What Ever, Dudes” ja ”So Fucking What”?

4/10

Kappalelista:
1. 1000hp
2. FML
3. Something Different
4. What’s Next
5. Generation Day
6. Locked & Loaded
7. Living In The Gray
8. I Don’t Belong
9. Nothing Comes Easy
10. Turning To Stone
11. Life Is Good (Best Buy Edition Bonus Track)

Godsmack in Facebook

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen